Ihmisen malli

Viime aikoina on taas sattuneesta syystä keskusteltu tasa-arvoisesta avioliittolaista ja samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeudesta. Ylivoimaisesti käytetyin vasta-argumentti homo- ja lesboparien perhehaaveille on ollut se, että lapsi tarvitsee sekä äidin että isän. Kasvaakseen normaaliksi lapsi kuulemma tarvitsee naisen ja miehen mallin. Tarina ei tietenkään kerro, miksi yksinhuoltajaäidin lapsesta voi kasvaa normaali ilman miehen mallia ja mahdollisesti myös yksinhuoltajaisän lapsi voi saada naisen mallin kodin ulkopuolelta, mutta kahden isän tai kahden äidin perheessä niin ei voi tapahtua.

Toisekseen voisi kysyä, millaisen naisen tai miehen mallin lapsi perinteisiä heteronormatiivisia arvoja noudattavassa perheessä saa? Onko mies edelleen perheen pää, joka on kellon ympäri töissä, loppuajan makaa sohvalla ärähtelemässä paitsi perjantaina tai viimeistään lauantaina vetää viikonloppukännit? Onko isä lapsille edelleen hiukan pelottava auktoriteetti ja äiti lempeä hoivaaja, se, joka hoitaa lapset ja kodin? Tai sitten hän käy töissä - ja hoitaa lapset ja kodin? 

Toivottavasti tästä kahtiajaosta on jo päästy muuallakin kuin tiedostavissa, akateemisesti koulutettujen kolmekymppisten kaupunkilaisten perheissä. Jos perheessä elatus, kotityöt ja lasten hoito ja kasvatus jakaantuvat tasaisesti äidin ja isän kesken ja siinä mielessä olemisen malli molemmilta on sama, niin mitä sellaista lisäarvoa kaksi eri sukupuolta perheeseen tuo, minkä takia osalta lapsia ja aikuisia pitäisi riistää oikeus perheeseen? Minulle ei ole koskaan tämä asia auennut. Eikö kyse ole ihmisenä olemisen mallista, vastuunkannosta, yhteiseen hiileen puhaltamisesta, eettisestä toimimisesta?  

Totta kai lapselle on tärkeää löytää omaa sukupuoltaan olevia samastumiskohteita ja mielellään jostakin muualta kuin sarjakuvista, elokuvista tai muista mediateollisuuden tuotteistamista sankarihahmoista, joilla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Mutta kuka sanoo, että mallin tulee löytyä nimenomaan omasta perheestä? Itse asiassa isolla osalla lapsiahan näin ei ole. Sekään ei ole yhdentekevää, millainen se malli on, johon samastutaan.

Eräs kansalainen oli kiittänyt Pekka Haavistoa vaalitilaisuudessa siitä, että Haavisto on tuonut kampanjallaan hänelle Suomen takaisin. Minulla on samanlainen olo. Olen ollut ahdistunut epätasa-arvon kaikkinaisesta lisääntymisestä suomalaisessa yhteiskunnassa. Tuntuu, kuin oltaisiin palaamassa muinaiselle 60-luvulle, jossa kaikki oli toki selkeämpää mutta myös tiukasti normitettua. Kaikki variaatiot vaiettiin kuoliaaksi. Sellaiseen ei toivottavasti ole enää paluuta. 

Siksi huomenna kannattaakin piirustaa äänestyslippuun numero 2.