Jätä lapsi rauhaan! Ja aikuinen.

Liv-kanavalla alkaa ensi viikon keskiviikkona uusi reality-sarja Supermarjo ja tytöt. Sarjassa seurataan hollolalaistayrittäjää ja perheenäitiä, jolle ei riitä sata rautaa tulessa samaan aikaan. Pitää olla tuhat. Myös lapsilla. Liv-kanavan esittelytekstin mukaan Marjon suurin haave on, että hänen lapsensa menestyvät elämässään mahdollisimman hyvin. Sitä, mitä menestyminen Supermarjolle merkitsee, ei sanota - mutta se asia tulee kyllä nopeasti hyvin selväksi, kun lukee tuoretta Meidän perhe -lehteä, jossa Niittyviidan perhe niin ikään esiintyy.

Juttu on ahdistavaa ja hengästyttävää luettavaa. Perheeseen kuuluvat yrittäjävanhemmat ja kolme lasta: kaksi kouluikäistä tytärtä ja poikavauva. Molemmilla tytöillä on seitsemän harrastusta: he harrastavat mm. yleisurheilua ja hiihtoa ja soittavat useaa eri instrumenttia sekä mm. musiikin teoriatunteja. Harrastuksiin Niittyviidoilla kuluukin kolmisenkymmentä tuntia viikossa. Plus kisat ja keikat ja niihin liittyvät matkat. Lisäksi perheessä puhutaan päivittäin englantia, jotta kielitaito karttuisi. Tämä kaikki siis normaalin koulunkäynnin lisäksi. Televisiota sen sijaan ei juurikaan katsota eikä sohvalla löhötä. 

Totta kai ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia. Toiset ovat luonnostaan aktiivisempia kuin toiset ja ihmiset tulevat onnelliseksi erilaisista asioista. Toisen on pakko päästä liikkumaan, toinen ei selviäisi ilman lukemista. Silti ihmettelen tätä "superäitiä". Missä välissä lapset lepäävät? Ehtivätkö vanhemmat huomata ja kuunnella, jos lapsen mieltä painaa jokin? Onko elämä pelkkää suorittamista? Onko arjessa lainkaan aikaa luovuudelle, ihmettelylle, ajatuksille? Pitääkö ollakaan?


Harrastusten määrä ei ole se, mikä minua Supermarjossa eniten ihmetyttää.Tänään ilmestyneessä Me Naisissa Marjo Niittyviita perustelee lastensa huikeaa harrastusmäärää ja omaa panostaan heidän menestyksensä eteen sillä, että elämä on kovaa kilpailua - ja siinä kilpailussa menestymiseen hän haluaa lapsiaan valmentaa. Oikeastaan jaan hänen näkemyksensä siitä, että elämme kilpailuyhteiskunnassa. Juuri siksi yritän varjella lastani suorittamisen oravanpyörältä. Haluan, että hän tietää olevansa arvokas omana itsenään, suoritukset tai ulkoinen menestyminen eivät minun maailmassani mittaa ihmisen arvoa.

Minä puhun sopivan joutilaisuuden puolesta. Lapsi on tärkeää jättää rauhaan, antaa aikaa luovalle laiskuudelle. En tarkoita sitä, että pitäisi maata sohvalla televisiota tuijottamassa - tärkeintä on olla irti aikatauluista, ohjelmoinnista, pakosta. 

Taannoin luin helsinkiläisen psykologin kirjoittaman kolumnin, joka vahvisti näkemystäni: luovuus tarvitsee parikseen joutilaisuutta ja pakottomuutta. Ja luovuus on hänen mukaansa tärkeämpää esimerkiksi koulumenestyksen kannalta kuin varsinaiset akateemiset taidot. Luova ihminen osaa soveltaa, katsoa asioita uudesta näkökulmasta. Sitä jos mitä minä haluan lapselleni antaa, luovuutta. Ja uskoa itseensä.

Toisinaan mietin, ovatko suunnittelemamme kaksi harrastusta - jumppa ja kuvataidekoulu tai -kerho - viikossa ensi vuoden eskarilaiselle liikaa. Supermarjon kaltaisista äideistä lukiessani tai kuullessani toisaalta tunnen itseni hyvin typeräksi pohdintoineni - toisaalta taas tiedän, että olen ainakin oman lapseni kohdalla oikeassa. Poikani kun tuli jo vauvana ärtyisäksi, jos liian monena perättäisenä päivänä olimme jossakin menossa. Hän siis ainakin tarvitsee rauhaa, tilaa leikille ja piirtelylle, tarinoille ja ulkona puuhaamiselle.  

Toki Supermarjo sanoo, että harrastuksissa edetään lasten ehdoilla ja hän joutuu patistamisen sijaan toppuuttelemaan tyttäriään. Silti herää kysymys, onko harrastusmaniassa kyse aidosta halusta aktiiviseen elämään vai opitusta oravanpyörästä. Lapsi haluaa harrastaa, koska ei osaa olla jouten. Hän ei ole saanut mallia pysähtymiseen ja itsensä kuuntelemiseen.

Toinen Supermarjon kummallisista teeseistä on, että onnellinen lapsi ei kiukuttele tai uhmaa. Tekisi mieleni ajatella, että hänen lapsillaan ei ole aikaa kiukutella, sen verran tiukkoja täytyy perheen aikataulujen olla. Eittämättä Niittyviidan lapset ovat luonteeltaan aktiivisia ja harrastaminen on heille mieluista, mutta Marjolta lienee jäänyt kuulematta muutama kehityspsykologinen fakta esimerkiksi erilaisista temperamenteista. Jotkut lapset vain ovat perusolemukseltaan haastavampia kuin toiset: he saattavat valvottaa vauvana, olla ujoja sosiaalisissa tilanteissa - tai ilmaista tunteitaan voimakkaasti. 

Myös uhman sanotaan olevan välttämätön osa lapsen erillistymis - yksilöitymiskehitystä. Kiukun, vihan, pettymyksen ja turhautumisen ilmaukset lapsen omalle luonteelle ja temperamentille tyypillisellä tavalla ja voimakkuudella puolestaan ovat merkki siitä, että lapsen perusluottamus on kunnossa. Onnellinen lapsi siis nimenomaan kiukuttelee. Sen sijaan lapsi, joka on epävarma suhteestaan aikuiseen, ei uskalla tätä uhmata tai näyttää tälle negatiivisia tunteitaan. Tällöin hän pyrkii kaikin tavoin miellyttämään aikuista aidon tunteenilmaisun sijaan. Jos lapsi ei koskaan kiukkua, on aikuisen mielestäni syytä katsoa peiliin ja miettiä, mikä kasvatuksessa on mennyt vikaan.


Kolmas kummastuttanut näkemys on Supermarjon ajatus siitä, että hän haluaa olla lastensa paras ystävä. Haloo! Äiti on äiti. Ei ole tervettä, jos lapsi jakaa kaikki asiansa vanhemman kanssa. Tietysti on onnellista, jos lapsella on ikään katsomatta luottamukselliset suhteet vanhempiinsa ja hän voi kokea esimerkiksi olevansa tilanteessa kuin tilanteessa tervetullut kotiin, mutta silti huolestuisin, jos poikani nimeäisi parhaaksi ystäväkseen minut tai isänsä. 

Jos näin kävisi, pohtisin vakavasti, mistä lapsen sosiaalisten suhteiden kehittymättömyys ja sen myötä ystävien puute johtuu. Miettisin, rajoitanko lapseni elämää liikaa tai sitä, olenko liian hallitseva tai riippuvainen suhteessani lapseen. Niin tärkeä kuin äidin ja lapsen suhde on molemmille osapuolille, on asioita, joita ei vanhemman tai lapsen kanssa kuulu jakaa. On välttämätöntä päästää irti. 


Supermarjon perheen tapauksessa veikkaisin, että hänen lapsillaan ei yksinkertaisesti ole aikaa ja tilaisuuksia hoitaa ystävyyssuhteitaan. Äidin kilpailuhenkisyys voi näkyä myös lasten ihmissuhteissa: tekemisissä voi olla vain toisten tehokkaiden kanssa ja silloinkin hyvin ohjelmoidusti. Voi käydä myös niin, että ystävystyä voi vain sellaisten kanssa, joista on jotakin hyötyä uralla tai harrastuksessa etenemisessä. 

Miksi sitten hyperaktiivinen perhe ärsyttää, pohdituttaa? Olenko kateellinen? Tunnenko itseni kelvottomaksi, kun en itse kykene moiseen?

Ehkä sitäkin. 

Mutta ennen muuta Supermarjo saa niskavillani pystyyn siksi, että tämä maailma ei kaipaa enää yhtään superihmistä. Suorittamisen ja kiireen oravanpyörässä rimpuilevat ihmiset kaipaavat enemmänkin roolimallikseen taviksia, jotka uskaltavat myöntää, että välillä väsyttä. Että on täysin ookoo tehdä joskus ruoaksi pussimuusia ja kalapuikkoja, viettää pyjamapäiviä ja olla tekemättä yhtään mitään. Mutta ei heistä tehdä televisiosarjoaja, koska he eivät ärsytä. Tavisäiti antaisi katsojalle armahduksen jo ensimmäisessä jaksossa, eikä sarjaa enää tarvitsisi katsoa. Supermarjon kaltaisia uskomattomia hahmoja on paljon hauskempaa katsoa ja kauhistella.