Kun sanoja ei ole

Toukokuussa surmatun 8-vuotiaan tytön kuolemaa puidaan parhaillaan oikeudessa. Tapauksesta paljastuu niin karmaisevia yksityiskohtia, ettei ihmisen ymmärrys riitä niitä käsittämään. Miten kukaan voi tehdä lapselleen tai sallia lapselleen tehtävän jotakin tuollaista: pientä tyttöä on lyöty, revitty hiuksista, sidottu, teipattu hengitystiet umpeen... mitä kaikkea. Tukehtumiskuolema on ollut pitkä ja tuskallinen. Lisäksi on paljastunut, että tytön "varhaislapsuuden traumojen" takia tekemät tihutyöt ovat olleetkin äitipuolen tekemiä ja tytön tekemiksi lavastamia.

Perheen ongelmista on toki tiedetty lastensuojelussa, mutta ilmiselvistä merkeistä huolimatta lasta ei ole huostaanotettu isältään. Ilta-Sanomat uutisoi lastenvalvojan todenneen, että "odotetaan nyt vielä neljättä kertaa". Siis neljättä pahoinpitelyä! Eikö ensimmäisenkin kerran pitäisi itsestäänselvästi olla liikaa? Tähän kohtaan nyt sitten miljoona kirosanaa. Muita sanoja minulla ei ole.

Olen kuullut tapauksista, joissa perheistä on täysin olemattomin perustein tehty lastensuojeluilmoitus, joka on johtanut vuosien painajaiseen. Sosiaalitoimi kyttää ja jopa huostaanottaa lapset vailla järjellistä syytä. Ja sitten tapahtuu tällaista.

Vaikka tuntuu, etten halua kuulla enää yhtään likaista yksityiskohtaa oksentamatta, mielenkiintoista olisi tietää lapsen äidistä. Miksi sosiaalityöntekijät eivät ole ottaneet äidin hätää lapsensa puolesta vakavasti? Miksi kukaan ei ole uskonut sitä, minkä äiti - ja kaikki muutkin - ovat nähneet: lapsen mustelmat, revityt hiukset, psyykkiset oireet? Lapsen huoltajuuden saanut isä on jollakin käsittämättömällä tavalla ansainnut lastenvalvojan luottamuksen kerta toisensa jälkeen. Paha, paha äiti taas on menettänyt huoltajuuden mukana ilmeisesi ihmisarvonsakin, joten häntä ei ole ollut syytä kuunnella. 

Mieleen nousee kauhistuttava ajatus: ei kai sosiaalitoimen toiminnan taustalla ole vääränlainen ylpeys siitä, että juuri isä sai tytön huoltajuuden, eikä tehtyä virhettä näin ollen haluttu myöntää? Jos isä naisystävineen sen takia sai aina uusia ja uusia mahdollisuuksia? Ei nimittäin ole mikään uusi asia, että huoltajuuskiistoissa isien oikeudet eivät yleensä ole niitä parhaimpia. Äidin täytyy olla yleensä todella kelvoton vanhempi, ennen kuin menettää lapsensa huoltajuuden. Ja paino on nyt sanoilla todella ja kelvoton.

Ei ole sanoja, joilla voisin kuvata sitä, kuinka suunnattoman surullinen olen tuon pienen ihmisparan puolesta. Mitä kaikkea hän onkaan joutunut kokemaan ja miten kärsimään! Mistä tällainen pahuus oikein tulee? Olen ollut taipuvainen uskomaan siihen, että julmillakin teoilla on syynsä. Että vaikka ei voi hyväksyä, voi ymmärtää. Useimmiten syyllinenkin on jollakin tavalla uhri, joka tarvitsee apua; joku asia pahantekijän taustassa ja elämänhistorissa on sairastuttanut hänet ja saanut tekemään pahoja tekoja. Eino Leinon sanoin: "Ei paha ole kenkään ihminen, vain toinen on heikompi toista." 

Tällaiset tapaukset kuin 8-vuotiaan Eerikan murha horjuttavat uskoani. Miten kukaan voi järjestelmällisesti kiduttaa ja pahoinpidellä pientä, viatonta lasta? Täytyy olla läpeensä paha, jotta pystyy tapahtuneen kaltaisiin tekoihin. En kannata kuolemanrangaistusta. Mielestäni silmä silmästä, hammas hampaasta -ajattelutapa ei kuulu sivistyneeseen yhteiskuntaan. Mutta. Ei ole olemassa riittävän julmaa rangaistusta, jolla tytön isä ja äitipuoli voisivat tekonsa sovittaa.

On inhottavaa kohdata omia reaktioitaan. En halua olla barbaari, en halua kostaa. Haluan uskoa ihmiseen ja hyvinvointiyhteiskuntaamme edelleen. Vaikeaa on. Tapauksessa tyrmistyttää paitsi teon sanomaton julmuus, myös järjestelmän toimimattomuus, viranomaisten välinpitämättömyys, kaikki systeemin porsaanreiät.

Vaikka sanoja ei ole, tunteet eivät ole kadonneet. Niitä on paljon, eivätkä ne ole mukavia.