Verkostomarkkinointia

Olen tällä viikolla työnhakukoulutuksessa hakemassa vinkkejä ja neuvoja siihen, kuinka edistää mielessä edelleen polttelevaa alanvaihtoa. Tänään ohjelmassa oli sähköiseen työnhakuun ja verkostoitumiseen liittyviä teemoja. Selväksi kävi, että sosiaalinen media todellakin on päivän sana. Nimittäin sellainen, joka ei somessa näy, on hädin tuskin olemassa.

Työnhakijan olisi oltava aktiivinen Facebookissa, Twitterissä, LinkedInissä, Pinterestissä ja huolehdittava näkyvyydestään muun muassa työvoimahallinnon CV-netissä. Muitakin foorumeja kouluttaja sivusi, mutta minä tipahdin jossakin vaiheessa kyydistä. Jäin pohtimaan sitä, mitä tämä some-hypetys tekee työnhakija ihmisarvolle ja itsetunnolle.

Ihmisen, etenkin työnhakijan, pitää olla kiinnostava. Ei riitä, että osaaminen on kohdallaan, itseään pitää osata markkinoida ja tuotteistaa. Täytyy erottautua muista hakijoista. Täytyy antaa itsestään nokkela, aktiivinen, huumorintajuinen, älykäs, syvällinen, nopea ja positiivinen kuva. Itsensä esiintuominen kaikissa edellämainituissa medioissa edellä mainitulla tavalla käy vähintäänkin kokopäivätyöstä. Mitä, jos markkinoidessaan itseään erilaisissa verkostoissa unohtaakin elää omaa elämäänsä?

Työnhakijan erinomaisuus on illuusio, johon sekä hakijan että työnantajan on jostakin kumman syystä uskottava. Kaikki haluavat palkata tehokkaan, joustavan, innovatiivisen, huolellisen, sitoutuneen ja luotettavan tsempparin. Keskinkertaisuus on työmarkkinoilla kirosana. Jos sanon, että olen välillä huolimaton ja epäjärjestelmällinen, joskus laiska, äkkipikainen ja aina itsepäinen - tai väkitukko niin kuin meillä kotipuolessa sanotaan - , en varmasti saa työtä. Vaikka sellaisiahan suurin osa ihmisistä on, inhimillisiä.

Suomalaisessa yhteiskunnassa ihminen määritellään pitkälti työn perusteella. Kuka olet? Mitä teet? kysytään tavattaessa ensimmäiseksi. On tarpeeksi noloa sanoa olevansa vailla työtä. Mutta ihmisarvon rippeitä voi kursia kasaan olemalla aktiivinen - muun muassa sosiaalisessa mediassa. Hyvällä tyypillä on toivoa. 

Ymmärrän sosiaalisen median merkityksen ja sen vahvuudet verkostoitumisessa. Henkistä vastarintaa sen sijaan aiheuttaa ajatus kiinnostavuuden ja erinomaisuuden pakosta, jota some-näkyvyys vaatii. Minä olen monella tapaa hyvin keskinkertainen ihminen. Olenko sellaisena tuomittu ikuiseen työttömyyteen?