Jäähyllä

Laura Kirves ja Nina Sajaniemi kirjoittavat muutama päivä sitten Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla siitä, kuinka rangaistukset lisäävät pikkulasten syrjäytymisriskiä. Erilaiset rangaistustoimenpiteet, joista esimerkiksi Kirves ja Sajaniemi nostavat pikkulasten jäähypenkillä istuttamiset, eivät heidän mukaansa auta lasta korjaamaan sosiaalisesti epäsoveliasta käytöstä. Päinvastoin. Rangaistuksiin tottunut lapsi tarvitsee heidän mukaansa yhä kovempia rangaistuksia totellakseen - mikä johtaa väistämättä kohti vankilakierrettä. 

Mielestäni Kirves ja Sajaniemi ovat ymmärtäneet jääypenkki-käytännön väärin. Itse en ole koskaan mieltänyt sitä rangaistukseksi, vaikka termistö onkin samaa kuin jääkiekossa. Meillä - samoin päiväkodissa, jota lapseni käy, jäähypenkkiä on käytetty keinona auttaa lasta rauhoittumaan ja saamaan ylikuumentuneet tunteet hallintaansa. Sitten voidaan opetella rakentavampia käyttäytymismalleja. 

Tietenkään minulla ei ole tutkimuksellista näyttöä väitteideni tueksi; kokemustakin on vain yhdestä lapsesta. Oma poikani sattuu olemaan kovin temperamenttinen luonne. Kun suututtaa, suututtaa satasella. Ja kun on hauskaa, sekin näkyy ja kuuluu kauas. Kun tunnetta on enemmän kuin pieneen mieheen mahtuu, tietyt sosiaaliset tilanteet ovat haastavia. On turhaa kuvitella, että tunnetaitoja opittaisiin silloin, kun lapsi on tunnekuohun vallassa. Kannattaa mieluummin antaa lapselle tilaisuus rauhoittua ja sitten käydä tilanne uudelleen läpi. 

Kirves ja Sajaniemi ovat toki oikeassa siinä, että oppiakseen tiettyjä tunnetaitoja lapsi tarvitsee esimerkikseen aikuisen, jonka käytöksestä voi ottaa mallia; joka sanoittaa tunteita ja tilanteita niin, että lapsi ymmärtää, mitä häneltä odotetaan. 

Siltikään sillä, että lapsi saa tilaisuuden päästä tunteidensa herraksi, ei ole mitään tekemistä rankaisemisen kanssa. 

Toki jäähyäkin voidaan käyttää väärin. Kouluissa vallitseva jälki-istuntokäytäntö on jota kuinkin malliesimerkki tällaisesta. Opettajana en ole koskaan ymmärtänyt, mitä jälki-istunnoilla oikein haetaan. Teineihin pätee sama kuin koulutettavana oleviin koiriin: rangaistuksen olisi tultava heti epätoivotun käytöksen jälkeen; viikon päästä "miettimässä" istuttaminen on täysin hukkaan heitettyä aikaa. Todennäköisesti ainoa asia, mitä nuori jälki-istunnossa miettii, on se, kuinka kostaa menetetty vapaa-aika jälki-istunnon määränneelle tai sitä valvovalle opettajalle.

Ylipäätään se, että istutetaan paikoillaan tyhjän panttina, on suurta haaskausta. Nuoriso pitää panna töihin siivoamaan jälkensä tai korjaamaan aiheuttamansa vahingon. Yhdyskuntapalvelun tyyppisessä rangaistusmenettelyssä on huomattavasti enemmän pedagogista sisältöäkin kuin sadistisessa alistan-sinut-istumaan-paikoillasi-kaksi-tuntia -tyyppisessä vallankäyttötilanteessa. Yhdessä työskenneltäessä aikuinen voisi jopa päästä käsitykseen siitä, miksi nuori on toiminut tilanteessa niin kuin on toiminut.

Rangaistuksista puhuttaessa jonkin mukavan asian evääminen lapselta voi toimia sekin. Lapsi oppii, että sopimattomasta käytöksestä seuraa ikäviä asioita: karkkipäivän peruuntuminen, pelikieltoa tai muuta vastaavaa harmia. 

Lasta ei kuitenkaan saa nöyryyttää. On tärkeää, että lapsi oppii soveliaan käytöksen rajat ja tuntee samalla olevansa ihmisenä rakastettu.