sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Edustava kumppani

 Tämän viikon Me Naisissa oli juttu ex-pyöräilijä Mira Kasslinista, joka kuulemma aikoo laihduttaa. Ihan siksi, että hänen miehensä ei pidä pyöristyneestä kumppanistaan, vaan toistuvasti muistuttaa, minkänäköinen Kasslin oli suhteen alussa. Viis siitä, että mies on lihonut suhteen aikana yhtä lailla kuin puolisonsa. Mira rakastaa miestä kiloineen päivineen, mutta miehellä on hänen mielestään lupa odottaa puolisoltaan edustavuutta. Ja onhan se niinkin, että työelämässä (kiinteistövälittäjänä) vaaditaan kaunista ja hoikkaa ulkomuotoa, sillä hoikkuus on Kasslinin (tai hänen miehensä) mukaan merkki itsekurista.

Niin. Siis ei näin. 

Aloitetaan Kasslinista ja hänen parisuhteestaan (jonka todellisesta laadusta en tietenkään tiedä mitään.) Pidin Diili-kisan aikana Kasslinia modernina naisena, joka eittämättä elää tasa-arvoisessa parisuhteessa, sillä muuten pikainen paluu työelämään vauvan syntymän jälkeen olisi ollut mahdoton. 

Mutta nyt on pakko tarkistaa käsitystään tästä moderniudesta. Siis miten niin miehellä on oikeus odottaa puolisoltaan edustavuutta? Tarkoittaako Kasslin todella sitä, että hänen mielestään naisen on siedettävä miehen uunoturhapuromaista ulkomuotoa vaikka mikä olisi, mutta naisen itsensä on näytettävä 50-luvun amerikkalaiselta kotirouvalta, ihan vain, jotta miellyttäisi miestä? 

Ehkä on tosiaan niin, etteivät ne samat, kälyiset pieruverkkarit välttämättä nosta puolison osakkeita, mutta ei se niitä varsinaisesti laskekaan. Puolisolla on lupa olla sellainen kuin on. Sama koskee sekä naisia että miehiä. Puolisolta on toki lupa odottaa kohtuullista edustavuutta tilanteissa, joissa edustavuutta tarvitaan, mutta edustavuus ja normaalipaino eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Ihminen voi olla tai olla olematta edustava kaikenpainoisena. Ja tämä koskee molempia sukupuolia.

Oikeastaan säälin Kasslinia. Tiedän itse edellisen parisuhteeni tuomalla kokemuksella, millaista on laihduttaa toisen painostuksesta. On kamalaa, kun epäonnistuminen ei ole vaihtoehto, ellei halua tulla jätetyksi. Motivaatio laihtua saattaa olla kova, mutta kilot palaavat tuplana takaisin, kun huomaa, ettei laihuus tehnytkään onnelliseksi.

Sitten Me Naisiin.

Olen erittäin, erittäin pettynyt, että moderniksi naistenlehdeksi itseään mainostava aviisi sortuu tällaisen naiskuvan levittämiseen.

On yksinkertaisesti ällöttävää, että naisia painostetaan joka puolelta laihduttamaan. Jatkuvasti saa kokea olevansa epäkelpo, ellei ole kokoa - ei enää 38 niin kuin vuosikymmen, pari sitten - vaan 36 tai sitä pienempi. Mistä löytyisi sellainen lehti, joka lähtisi taisteluun patriarkaatin aivopesua vastaan? Miehellä ei ole lupaa odottaa sen enempää (tai vähempää) edustavuutta kumppaniltaan kuin naisellakaan. Edustavuus ei ole kiloista kiinni vaan itsensä hyväksymisestä. Ihmiset ovat erikokoisia ja -muotoisia ja piste. Anorektinen naisihanne ei ole terve. Eikä työelämä ei vapaudu ulkonäkörasismista ja epätasa-arvosta koskaan, ellei sitä aleta muuttaa pala kerrallaan. Tarvitaan naisia, jotka eivät suostu mahtumaan muottiin. Ja tarvitaan tiedotusvälineitä, jotka kertovat näistä naisista toisille naisille.

En voi kuin ihmetellä, miksei muka-moderni Me Naiset ollut nostanut kanteen samassa lehdessä esiintynyttä upeaa Peppi Lankista, joka on ponnistanut surkeasta lapsuudesta huolimatta menestykseen monellakin elämänalueella. Peppi on kaunis nainen ylipainoineen kaikkineen, ja selvästi sinut itsensä kanssa. Hänen kaltaisensa naiset ovat hyviä roolimalli nuoremmille - ja meille vanhemmillekin - naisille.

8 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus! Olen täysin samaa mieltä kanssasi, vaikken ole tuota lehteä tai juttua lukenut.

    Maarit

    VastaaPoista
  2. Anorektinen naisihanne ei ole terve, mutta myöskään lihavuus ei ole tervettä. Mietin vaan, että mikähän siinä on kun aina ne on vain ne lihavat ihmiset, jotka valittavat epäterveestä naisihanteesta. Kateus?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kateus on tässäkin tapauksessa liian helppo selitys. Uskon itse ilmiön johtuvan ennemminkin siitä, että nimenomaan lihava on se, joka joutuu kohtaamaan ulkonäköön liittyvää syrjintää. Tämä saa ajattelemaan sitä, kuinka väärin on se, ettei ihminen tule nähdyksi tai kuulluksi kilojensa takia. Hoikka ei varmaankaan tule ajatelleeksi asiaa samalla tavalla.

      Poista
    2. Aikamoinen yleistys anolta. Tuskin kukaan mitään ylipainoa ihannoi, vai mitä?

      Poista
  3. Olen tätä samaa aihetta pyöritellyt päässäni viimeiset päivät. Tänään tuli telkkarista ohjelma jossa nainen huoritteli toista naista tuosta vaan. Jos meidän oma asenne on tällainen väheksyvä, niin miten ikinä saisimme muiltakaan kunnioitusta. Tämä nyt hivenen aiheen vierestä mutta naisten kaikkinainen alistaminen ärsyttää.

    Kuulostaa karulta tuo ettei puoliso saisi esim. lihoa. Ei kuulosta hirveän aidolta rakkaudelta. Yleensä kun taidetaan rakastaa sitä ihmistä siellä sisällä eikä kuorta.

    VastaaPoista
  4. Minuakin harmitti, ettei Peppi päässyt kanteen. Olisiko johtunut sitten lehden ilmestymisajankohdasta, vuoden ensimmäisestä lehdestä. Nehän ovat aina laihdutusjuttuja täynnä. Olisi kyllä rohkea veto naistenlehdeltä laittaa laihdutusnumeron sijaan kokorasismin vastainen sijainen numero, jossa olisi selvästi ylipainoinen nainen kannessa. :)
    En silti ottaisi yhtä artikkelia merkkinä lehden yleisestä linjasta. Lehdessä on aika vaihtelevia artikkeleita, joiden tehtävä on mitä ilmeisimmin herätellä keskustelua eri aiheista, ennemmin kuin kertoa lehden mielipide eri asioihin. Provosoivimmasta päästä ovat olleet mm. tarina siitä, miten homo kertoi "eheytyneensä" homoudesta. Hieman erikoinen valinta etenkin jutun otsikkoon, mutta keskustelua varmasti herätti.

    VastaaPoista
  5. Mä taas ajattelen, että molemmat voivat ajatella, että kumppani on riittävän hyvännäköinen ja niillä ulkoisillakin asioilla on merkitystä. Mutta en usko, että voi toimia se, että toinen sanelee asiat toiselle. Haluaisin kuitenkin uskoa keskitiehen, jos nainen panostaa ulkomuotoonsa, hän tekee sen kuitenkin omaehtoisesti, ehkä harrastaa liikuntalajeja joista pitää ja syö terveellisesti mutta myös tavalla, joka itselle sopii. Laihuus ei tuo onnea, mutta ehkä asiat, joihin itse on motivoitunut ja elämäntapa, jonka kokee hyvänä itselleen, taas tuo.

    Vaikka toisaalta ajattelen, että ihmisiä on eri muotoisia ja kokoisia eikä pidä laittaa ihmisiä samaan muottiin, en ymmärrä ylipainon romantisointia, koska itse koen olevani hyvinvoiva normaalipainoisena ja olen valmis ajattelemaan, että jos syö hyvin ja liikkuu, paino pysyy normaalissa ja on jaksava olo arjessa. Silti syy olla normaalipainoinen tai hoikka (jos se on oma ihanne) pitää lähteä itsestä, ei ulkoisista syistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuka romantisoi ylipainoa? En ole koskaan törmännyt moiseen ilmiöön.

      Oma ihanteeni (ja uskon, että iso osa ihmisistä ajattelee samoin) on juurikin NORMAALIpaino, ei alipaino, joka näyttää esimerkiksi mediassa olevan nykynaisen ihannepaino - ja on monia syitä, miksi kaikki eivät ihanntta tavoita. Silti jokaisella on oikeus tulla hyväksytyksi myös silloin, kun ei täytä ihanteita ja normeja.

      Siinä olen kanssasi ehdottoman samaa mieltä, että motivaation esimerkiksi laihduttamiseen pitää lähteä itsestä, ei mistään ulkopuolisista tekijöistä.

      Poista

Kerrothan mielipiteesi päivän aiheesta. Kiitos!