Normisuunnistusta

Voiko talvella tarjota mansikkakakkua vai kuuluuko se pelkästään kesään? Pitääkö lapsen hoitajille viedä joulumuistamiset vai ei ja jos pitää, niin millaiset? Mitä päälle baariin, että olen trendissä mukana? Kuinka leikata hiukset, ettei näytä juntille, liian pliisulle eikä liian erikoiselle? Mitä mieltä nimestä, en halua että lastani kiusataan. Montako joululahjaa lapselle on tarpeeksi, mikä liian vähän? Millainen auto, koti, työ, perhe, harrastukset pitää olla, ettei naureta, kummastella, kauhistella?

Ihmisillä tuntuu olevan käsittämätön paine elää oikeanlaista elämää. Ollaan kauhean epävarmoja siitä, täytetäänkö normit. Tärkeintä tuntuu olevan se, miltä asiat näyttävät muiden silmissä. Oikeasti. Kuka sen muka voi määrätä, ettei mansikkakakkua saisi syödä juuri silloin kun sitä mieli tekee? Eikä siihenkään ole mitään sääntöä saako, voiko tai pitääkö hoitotätejä muistaa. Jokainen tehköön niin kuin itse haluaa. Ja mitä se kenellekään kuuluu, asuuko toinen vuokralla vai omassa asunnossa, omakotitalossa, rivitalossa tai kerrostalossa. Ei se ihmisen arvoa laske, valitsipa minkä asumistavan tahansa.  

Lapsikin kannattaa nimetä juuri niin kuin itse haluaa - muiden mielipiteiden ei pitäisi antaa vaikuttaa päätökseen millään tavalla. Ja miksi lapsen pitäisi harrastaa sitä mitä muutkin? Jos soittaminen tai jalkapallo eivät maistu, niin muiden silmissä pätemisen tai vanhemman omien unelmien toteuttamisen takia niitä tuskin kannattaa jatkaa. Jos poika haluaa harrastaa balettia ja tyttö motocrossia, silloinkaan ei pitäisi ajatella, mitä muut tästä ajattelevat. Lapsen onni on tärkeintä. Sitä paitsi nykylasten viikot ahdetaan aivan liian täyteen toimintaa, kun jo alle kouluikäisellä voi olla harrastuksia kolmena iltana viikossa. Tällaisen lapsen elämään tuskin jää riittävästi aikaa joutilaisuuteen ja tylsyyteen, jotka ovat luovuuden elinehtoja.

Niin kauas kuin jaksan muistaa ja varmasti paljon pidempäänkin suomalainen unelma on ollut ydinperhe: naimisissa olevat äiti ja isä, jotka ovat keskipalkkaisissa ammateissa (äiti hoiva- tai opetusalalla, isä teollisuuden tai tekniikan parissa), kaksi lasta (poika ja tyttö tietenkin) saatu opintojen jälkeen, omakotitalo taajama-alueella keskikokoisessa kaupungissa, kesämökki vanhempien kotiseudulla, kultainennoutaja, uusi tai ainakin uudehko farmariauto ja niin edelleen. Vuokralla kerrostalolähiössä asuvaa työtöntä kolmen lapsen yksinhuoltajaa pidetään automaattisesti huono-osaisena, luuserina, paitsi ehkä sitten jos hän sattuu olemaan mies.

Toki ihanteita löytyy lisääkin. Otetaan esimerkiksi vaikka hyvän äidin ihanne. Hyvä äiti synnyttää alakautta ilman kivunlievitystä, imettää pitkään, on kotiäitinä lapsen kolme ensimmäistä vuotta, kestovaippailee ja kantoliinailee, opettaa isomman nopeasti kuivaksi, leipoo pullaa, nukuttaa lapset perhepedissä,  harrastaa aktiivisesti, samoin lapset, tekee kaikki ruoat alusta asti itse eikä väsy koskaan. Ei edes silloin, kun menee kotivuosien jälkeen töihin ja arki muuttuu minuuttipeliksi, paine uralla etenemisestä tuntuu kiristyksenä hartioissa ja joutilaat aamiaiset perheen kesken ovat vain kaukainen muisto.


Kaikki tietävät ihanteiden olevan keskimääräisyyksiä, stereotypioita. Harvan elämässä ihanteet toteutuvat. Silti pyrkimys kohti ihanteita on ehkä kovempaa kuin koskaan. Sinänsä hassua, että  juuri nyt yhdenmukaisuuden paine on niin kova, elämmehän yksilöllisyyttä korostavaa aikaa. Eikö jokaisen luulisi saavan valita asumismuotonsa, urapolkunsa, elämäntapansa ja kasvatusmetodinsa vapaasti, poimia useista mahdollisista vaihtoehdoista sopivimman? 

Ei. Kaikesta puheesta huolimatta asenne- ja arvoilmasto on koventunut. Erilaisuutta siedetään huonosti. Elämästä on tullut suorittamista, loputtomien vaihtoehtojen viidakossa suunnistamista. Kaikki on liian hyvin. On varaa hifistellä ruoan kanssa - kiistellä siitä syödäänkö karppiruokaa vai superfoodia - ja sairastua syömishäiriöön, on varaa kuluttaa yli (luonnon)varojen ja valita mitä erikoisimmista harrastuksista. 

Simo Ralli kirjoitti aiemmin syksyllä Ilkka-lehdessä ilmestyneessä kolumnissaan, että saisi tulla sota, jotta arvomme normalisoituisivat. Vaikka tuskin sen enempää Ralli kuin minäkään toivomme oikeasti sotaa, kirjoittaja osui mielestäni enemmän kuin oikeaan. Jonkinlaista ravistelua kaivattaisiin, paluuta perusasioiden ääreen. 

Meillä on liikaa valinnanvaraa. Näyttää nimittäin siltä, ettei ihminen kestä loputonta määrää vaihtoehtoja. Ihminen rakentaa toiminnalleen ja maailmankuvalleen sitä tiukempia normeja mitä enemmän hänellä on valinnanmahdollisuuksia. Normittaminen on primitiivinen keino hallitaan maailmaa ja selkiyttää hallitsematonta ja loputonta. On helppoa valita valmiiksi aurattu tie ja tavoitella samoja asioita kuin muutkin, niin välttyy perustelemasta itselleen ja muille, miksi toimii niin kuin toimii. 

Suomalaisessa unelmassa ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Mutta sitä pitää haluta oikeasti.

Itse olen käynyt itseni kanssa pitkiä, pitkiä keskusteluja niin perhemuodon, lapsimäärän ja asumistavan suhteen. Kuvittelin nuorempana, että haluan seitsemän lasta ja ison omakotitalon maalta. Sitä silmälläpitäen lähdin elämääni rakentamaan. Tuntui vaikealta tunnustaa, että yksi lapsi ja rivitaloasunto lähellä kaupungin keskustaa ovat minun juttujani. Omakotitalossa olisi aivan liikaa työtä minunkaltaiselleni laiskurille ja seitsemän lapsen meteli olisi aivan varmasti minulle liikaa, kun tuo yksikin käy toisinaan voimille. Avioliittokin tuntuu kovin kaukaiselta instituutiolta. Jumalaa en ainakaan tarvitse siinä asiassa yhtään mihinkään.

Kaikkein vaikeinta on ollut uskaltaa puhua tällä hetkellä mielessä vellovasta ammatillisesta kriisistä, halusta vaihtaa alaa. En tiedä, uskallanko tavoitella unelmaani ja jos, niin mitä reittiä sitä kohti lähden. Mitään kovin norminmukaista se tuskin tulisi olemaan. Ja järjetöntähän se onkin. Että vihdoin, vuosien opiskelun ja kauanodotetun valmistumisen jälkeen en sitten enää tunnekaan palavaa tahtoa opettamiseen, niin kuin aiemmin tunsin. 

Mutta elämä ei aina mene niin kuin Kotossa tai Strömsössä, siksi se niin kiinnostavaa onkin.