Perintöasioita

Viime päivinä on tullut mietittyä kuolemanjälkeisiä asioita. Ensin Vain elämää -tv-sarjasta sitkeäksi korvamadoksi jäi mielen perukoille Cheekin kappale Mitä tänne jää, jonka Erin Anttila tulkitsi ohjelmassa lumoavasti. Toisekseen luin Kantrti-lehden nettisivuilta Elonkerjuun kitarisin Simo Rallin samaa aihetta sivunneen kolumnin. 

Mitä minusta jää, kun kuolen? Mitä ihmisestä ylipäätään pitäisi jäädä jälkipolvia muistuttaman? 

Joku ponnistelee eläessään sen eteen, että voi jättää jälkeensä miljoonaomaisuuden, toinen panostaa maineen ja kunnian keräämiseen. Itselleni molemmat ovat suhteellisen vieraita ajatuksia. Olen niin kunnianhimoton ja epäekonominen ihminen, että maallisen mammonan keräämiseen en viitsi panosta. Taloudellinen hyöty ei riitä pontimeksi tehdä asioita ainakaan kovin laajassa mittakaavassa. Toisekseen olen kaikessa tekemisessäni korkeintaan keskinkertainen, niin ettei minusta tule kuuluisaa ikinä. 

Toki haaveilen siitä, että tulisin joskus vaikka sitten vahingossa ajatelleeksi jokusen järkevän ajatuksen ja että saisin vielä kirjoitettua sen ylöskin - ja muiden luettavaksi. Ennen kaikkea toivon, että minut muistettaisiin siitä, että kaikesta rikkinäisyydestäni ja viallisuudestani huolimatta sain kasvatettua lapsestani tolkun ihmisen. Se riittäisi minulle meriitiksi vallan mainiosti. Vielä, jos joku muistaisi minut ystävänään, olisin enemmän kuin onnellinen. Luultavasti minusta muuten ei tule jäämään kuin kasa kirjoja ja epämääräinen määrä keskeneräisiä kirjoitustöitä.

Enemmän kuin oma tai kenenkään muunkaan perintö minua askarruttaa se, mistä kumpuaa ihmisen tarve tulla muistetuksi. Onko kyseessä kuolemanpelko, jota lievitetään ajatuksella siitä, että kun lähden, jotakin jää ja osa itsestä sen mukana? Vai onko kyse narsistisesta tarpeesta tulla huomatuksi? Ihminenhän kamppailee koko ikänsä tietynlaisessa tarvitsevuuden ja yksilöllisyyden ristiriidassa: toisaalta halutaan kuulua joukkoon, toisaalta itseä pidetään erityisenä suhteessa muihin. Se mitä jää on tae siitä, että joku (ehkä) muistaa (hyvällä tai pahalla) sitten, kun minua ei enää ole.

Vaikka Rallin kolumni johdattiaa pohtimaan perintöasioita, sen kärki taisi kuitenkin olla jossakin muualla. Nykyajan ihminenhän jättää jälkeensä maallista omaisuutta enemmän kuin mikään aiemmista sukupolvista, siitä tuskin tarvinnee huolehtia. Mutta mitä jälkeemme jäävät tietävät siitä, mitä ajattelimme ja tunsimme? Siitä lienee Rallikin huolissaan.

Valokuvamuistot, sähköpostit sun muut dokumentit katoavat bittiavaruuteen pelottavan helposti. Mitkään varmuuskopiotkaan eivät takaa sitä, että niistä olisi iloa jälkipolville. Vai kuinka monen tietokoneesta löytyy vielä levykeasema ja ohjelma, jolla viime vuosituhannella kirjoitetut tiedostot tulevat ymmärretyiksi? Minun parin vuoden ikäinen graduni on vielä sellaisessa muodossa, että sen voi lukea sähköisestikin, mutta vanhempaa tuotantoa oleva proseminaari-työ on jo saavuttamattomissa. Jossakin tallessa lienee sen paperiversio, mutta muuten ne ajatukset olivat ja menivät. Ei sillä, että ne olisivat 
jotenkin kuolemattomia olleet. (Kuka oikeasti edes haluaisi lukea graduaan uudelleen?)

Ralli parjaa kolumnissaan sosiaalista mediaa metatodellisuutena, jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten hyvinvoinnin kanssa. Itsensä mainostaminen ja tietoisuus kavereiden puuhista ei tee hänen mukaansa kenestäkään yhtään onnellisempaa. Niin. Toisaalta ja toisaalta. Facebook on toki oivallinen itsekorostuksen välinen jos sen niin ottaa. Toisaalta taas en osaa ajatella pelkkänä näennäispuuhasteluna. 

Miksi keskustelu kaverini kanssa nokikkain olisi sen todellisempaa kuin Facebookissakaan käyty keskustelu? Olisiko parempi jättää keskustelematta kokonaan?  Olen saanut juurikin Facebookin kautta yhteyden sellaisiin kavereihin, jotka ilman sosiaalista mediaa jäisivät tavoittamatta. En osaa siis ajatella digitaalista kulttuuria yksiseliteisesti pahana asiana, joka vain syö aikaa ja energiaa. En tiedä, mitä tekisin toisin, vaikka Facebookia ei olisi.

Itse ajattelen niin, että tulevaa tärkeämpää on tämä hetki. Yritän elää nykyhetken niin, ettei tarvitse jälkeenpäin katua. Ainakaan kovin paljon.