Isältä saatua

Isänpäivä kaihertaa sydänalassa aina vähän ikävästi. Olisi hienoa, jos voisi juhlia omaa isää. Mutta voin vain muistaa, sytyttää kynttilän.

Muistan, kun ala-asteella askarreltiin isänpäiväkortteja. Opettaja sanoi, että minä ja toinen yksinhuoltajaäidin tytär voisimme tehdä kortit äideillemme, meillä kun ei ollut isää. Miten niin ei ollut? Minun isäni oli kuollut, luokkakaverini isä oli vankilassa. Silti he molemmat olivat olemassa meissä tyttärissä, ajatuksissamme ja muistoissamme. Ilona, kipuna, voimana, ominaisuuksina. Vaikka isä ei olisi arjessa mukana tai hänestä ei tietäisi mitään, isä on kuitenkin se, jolta on saanut puolet geeneistään.

Tästä huolimatta biologia on vain pieni osa isyyttä. Tärkeämpää on sitoutuminen, läsnäolo, lapsen rakastaminen. On ollut onnellista lähipiirissä nähdä, kuinka nuori mies on ryhtynyt lapselle isäksi vaikka biologia ei yhdistä.

Minä olen saanut isältäni sukunimen lisäksi rakkauden kieleen ja lukemiseen, väkitukon luonteen ja kiinnostuksen yhteiskunnallisiin asioihin. Vaalin muistoja yhteisistä hetkistä isän kanssa, vaikka paljoa en muista. Yhteinen taipaleemme jäi liian lyhyeksi. Enemmän olisin kaivannut.

Parasta, mitä isä voi lapselleen antaa, on yhteinen aika, yhteinen tekeminen, tavallinen arki. Arvokasta on, että molemmat oppivat tuntemaan toisensa ja arvostavat toisiaan sellaisena kuin ovat.