Keskellä elämää

Ensi keväänä minä täytän 35 vuotta. Lähellä alkaa olla se hetki, jolloin puolet elämästäni on kulunut, jos nyt sattuisin elämään tilastollisten keskiarvojen mukaan. Sitä kutsutaan keski-iäksi. Tosin kehityspsykologiselta kannalta keski-ikä on vielä kaukana: lapseni ei muuta kotoa vielä ainakaan kymmeneen vuoteen ja ammatilliestikin etsin itseäni. Silti tunnen enemmän vetoa täteilyyn kuin teineilyyn. 

En ole koskaan - paitsi teini-iässä - osannut ajatella aikuisuutta tai keski-ikäisyyttä negatiivisena asiana. En ole vastuunpakoilija. Mielelläni laitan kotia, kudon sukkaa, elän säännöllistä elämää, kokkaan makaronilaatikkoa ja istutan kukkasia. En kerta kaikkiaan näe niissä sitä, mitä jotkut tuntuvat halveksivan. Rutiinit eivät tarkoita sitä, ettei niitä voisi rikkoa niin halutessaan. 

En myöskään tunnista mitään keski-ikäisen ulkonäkökoodistoa. Tuntemani nelikymppiset näyttävät hyvin erilaisilta. Totta on, että itselläni ainakin mukavuus ajaa nykyisin ulkonäön ohi, mutta uskon, että viihtyminen heijastuu myös ulkoiseen olemukseen. Sitä paitsi minä olen itselleni tärkein: miksi en siis miellyttäisi ennen muuta itseäni.

Minulle teini-ikä näyttäytyy holtittomana ja vastuuttomana auktoriteettien vastustamisena, omasta epävarmuudesta kumpuavana muiden ylenkatsomisena, viikonloppukänneinä, epämääräisinä suhdeviritelminä, paniikkina siitä olenko niin kuin muut ja kelpaanko. 

En siis ymmärrä, miksi joku ihailee nuoruutta, pitää siitä kynsin hampain kiinni. Totta kai teini-ikään kuului myös paljon ihania asioita: ensirakkaus, suuret oivallukset ja ihania hetkiä ystävien kanssa. Mutta koska nuoruuden ehdottomuus ja ensirakkauden huuma eivät kuitenkaan enää kolmenkympin tällä puolen ole mahdollisia, miksi kaihota saavuttamattoman perään? Suurin osa hyvistä hetkistä ja asioisra ei kuitenkaan riipu iästä. Kyse on asenteesta. Jos ajattelee, että elämä on tylsää, sitten se on, olipa ikää 15 tai 35 vuotta. 

Keskellä elämää pitäisi viimeistään oppia tarttumaan tähän hetkeen, nauttimaan siitä. Sitku- ja mutku-elämä syövät voimia ja himmentävät jokaisen päivän ainutkertaista hohtoa. Tiedän, ettei elämästä nauttiminen ole aina niin yksinkertaista. Jokaisella meillä on kipukohtamme. Pitäisi pystyä ajattelemaan, että jos - ei vaan kun - elän tämän päivän ja tämän hetken niin hyvin kuin osaan onni tulee kyllä. Onni on meissä itsessämme, ei toisissa ihmisissä tai ulkoisissa asioissa. Kukaan tai mikään ei ole täydellistä, mutta kaikessa on jotakin hyvää.