Se aika kuukaudesta

Painekattila, se minä olen. 

Keho ja mieli kireällä, valmiina räjähtämään. Sellaista se on, muutama päivä joka jumalan kuukausi. On taas se aika kuukaudesta. 

Ja sitten joku idiootti tutkija kehtaa väittää, ettei kuukautiskierto muka vaikuta mielialaan. Paskaa. Ei tosiaankaan tarvitse olla mikään einstein tajutakseen asioiden yhteyksiä. Sori vaan, tohtori Einstein.

Ensinnäkin. Kun PMS-oireet alkavat, minä alan pudotella tavaroita, kompastella, ihan kaikkea. Kömpelyyteni lisääntyy niin, että kotiväki alkaa huomautella asiasta. Kirjoittaessani käsialani muuttuu; näppäimistöllä sormet eivät millään tahdo osua oikeille näppäimille. 

Toisekseen alan siivota lähes pakonomaisesti. Eikä vimma tosiaankaan rajoitu vain siivoamiseen, vaan messuan perheen miesväelle milloin tiskipöydän puhdistamisesta, milloin oikeaoppisesta kenkien sijoittelusta eteisessä. Tajuan itsekin olevani aivan naurettava, mutten kerta kaikkiaan voi ketutukselleni mitään. 

Kolmanneksi kestän epämääräisiä lupauksia ja suunnitelmia tavallistakin huonommin. Haluan pysyä aikataulussa, olla jämpti ja huolellinen ja ärsyynnyn silmittömästi, jos kohtaan hällä väliä -asennetta. Olen piikikäs ja pisteliäs sanomisissani, tarkoittamattani. Usein käy niin, että havahdun yhtäkkiä siihen, että sanon jollekin jotakin, mitä tämä ei todellakaan ansaitsisi ja mitä en ollenkaan ajattele. Tuntuu, että saan jatkuvasti olla pyytelemässä anteeksi käytöstäni. Hävettää. Huumorintajunikin tuntuu katoavan hormonihuurujen alle; toisaalta liikutun melkein yhtä helposti kuin raskausaikana. Bussiaikatauluille en sentään ole itkenyt kuin silloin.

Sitten tulee migreeni. Tai ainakin sen uhka leijuu pään päällä koko ajan. Lääkettä pitää syödä - niin inhottavaa kuin se onkin - varmuuden vuoksi ja ehkäisevästi. Milloin auttaa, milloin ei. Kerran olen päässyt kaupungilta kotiin keskellä kirkasta päivää melkein poliisisaatossa, niin pahat auraoireet iskivät kaupassa. 

Ja viidenneksi: iskee silmitön makeanhimo. Tuntuu, että tulen hulluksi, ellen saa makeaa: karkkia, suklaata, jäätelöä... kaikki käy. En tietenkään anna mielihalullejatkuvasti periksi, mutta kokonaan ilman makeaa oleminen on PMS:n aikaan mahdotonta. Eniten makean syömistäni rajoittaa se, että mitä enemmän sokeria syön, sitä varmemmin ja pahempi migreenikohtaus iskee. 

Jos näitä kaikkia selkeitä muutoksia ei voi selittää hormonitoiminnalla, niin millä sitten? Kysyn vaan. Mikään kulttuuri ei selitä sitä, että tasaisin väliajoin muutun hormonihirviöksi, joka saa purra kieleensä ja laskea miljoonaan monta kertaa päivässä ja silti joutuu tuntemaan itsensä norsuksi posliinikaupassa sekä henkisesti että fyysisesti. 

Jos kyse olisi kulttuurisidonnaisista naisena olemisen paineista, eivätkö ongelmat seuraisi mukanani päivästä toiseen? Mikä järki siinä on, että ne muka kasautuisivat vain tiettyihin päiviin tasaisin väliajoin?

Olen oppinut auttamaan itseäni ja vähentämään PMS-ketutusta. Liikunta auttaa, nimenomaan ulkoilmassa liikkuminen. Hiki pitää tulla! Myös piikkimatolla makoilu helpottaa oloa. Lisäksi muutun äärimmäisen hellyydenkipeäksi, vaikka toisaalta myös ärsyynnyn helposti läheisyydestä ja kaipaan omaa aikaa ja rauhaa erityisellä tavalla. 

Eikä mitään niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin: ainakin meillä on kerran kuukaudessa siistiä. Joskus pelottaa ajatella, mitä sitten tapahtuu, kun hormonimyrskyt laantuvat.