Elämää, ei sen vähempää

Minua ja tuhansia muita katsojia on pitkin syksyä liikuttanut ja sykähdyttänyt Nelosen musiikillinen viihdeohjelma Vain elämää, jossa seitsemän suomalaista musiikkitaivaan tähteä viettävät yhteisen viikon. Tuona aikana artistit paitsi puuhailevat yhdessä kakenlaista, myös kertovat elämästään ja versioivat toistensa tunnettuja kappaleita.

Formaatti on nerokas ja henkilövalinnat onnistuneita. Musiikkityylien ja persoonallisuuksien kirjo on lavea. Vaikka ohjelman artistit Jari Sillanpäästä Katri Helenaan ja Neumanniin ovat kaikille tuttuja, silti jokaisesta oppii ihmisenä uutta. Julkisuuskuva ei toden totta kerro koko totuuta ihmisestä. Ja niitäkin, jotka henkilönä tai musiikkinsa kautta eivät ole itselle tuttuja, oppii ymmärtämään.

Kaikista mukana olevista olisi paljonkin kerrottavaa, kommentoitavaa ja ihasteltavaa, mutta jotta teksti ei paisuisi kilometrien mittaiseksi, tyydyn ihastelemaan eritoten tämän illan tähtenä loistanutta Katri Helenaa. 

On aivan käsittämätöntä, että nainen on tehnyt laulajan työtä lähes 50 vuotta! Ja ollut pinnalla koko ajan. Siinä sivussa on rakastuttu, eletty perhe-elämää, kohdattu kuolemaa, erottu, rakastettu, haudattu oma lapsi... ja silti kukaan ei voi olla valoisampi ja toiveikkaampi persoona kuin Katri. Kaikesta näkee, että suru on sydämessä syvällä, mutta Katri ei ole tyhjän päällä. Elämänkokemus, tukiverkko ja realistinen elämänasenne kantavat. Siksi hänellä on voimaa lohduttaa "ottopoikaansa" Jonne Aaronia, joka riipaisevan avoimesti kertoi omassa jaksossaan sisäisestä tyhjyydestä, siitä, kun elämällä ei ole suntaa. Katrin elämänasenteesta voi itse kukin ottaa oppia, aivan kuten muistaakseni Cheek sanoi ohjelmassa.

Katri Helenan musiikki on merkittävä osa omaakin sielunmaisemaani. Katri oli äitini suosikkiartisti ainakin silloin, kun itse olin lapsi. Jälleen kerran oli hämmentävää huomata, että osasin alusta loppuun ulkoa kaikki ohjelmassa esitetyt kuusi kappaletta. Vaikka en erityisemmin pidä iskelmämusiikista enkä Katri Helenan tavasta esiintyä, Katria ja hänen ääntään on pakko rakastaa.

Toinen huomioni kiinnittänyt asia ohjelmassa on artistien suhtautuminen uusiin asioihin. Ilmeisen neuroottinen Cheek nyrpistelee nenäänsä vähän kaikelle. Vaikka itse ainakin liitän hiphopiin rentouden ja hetekssä elämisen, niistä ei ole tietoakaan Jare Tiihosen sliipatussa olemuksessa. Ärsyttävää. Jari Sillanpää puolestaan ei pelkää nauraa itselleen. Hän jos kuka on hetkessä eläjä. Viis seurauksista! Jari on oivaltanut, että moka on lahja. 

Kaiken kaikkiaan Vain elämää on osoittanut, että suuretkin tähdet ovat ennen kaikkea ihmisiä, joilla on elämä elettävänään. Musiikki on ammatti, rakas asia, ilma jota muusikko hengittää, mutta se ei ole kaikki. Kun valot sammuvat ja keikka on ohi, artisti lähtee keittämään puuroa lapsille, maksamaan laskuja ja ostamaan kaupasta lenkkimakkaraa. Voi vain kuvitella, miltä tuntuu silloin olla tuijotettavana.

Kaikkia ohjelmassa esiintyviä artisteja yhdistää samantapainen herkkyys. Kun ohjelmaa katsoo, heistä jokaista haluaisi halata ja kiittää siitä ilosta ja tunnelmista, joita he musiikillaan välittävät ja luovat.


Jonne Aaronin  Lintu ja lapsi - kappaleen myötä toivotan hyvää viikonloppua!