Harmaata

Ote tänään postilaatikkoon kolahtaneesta Anna-lehdestä: "Marraskuu on mehevä kuukausi. Luonto hehkuu murretun punaisena, keltaisena ja ruskeana." 

Missähän lumetodellisuudessa tuonkin kirjoittanut elää? Täällä päin Suomenniemeä on ollut suunnilleen toukokuusta asti tasaisen harmaata, ihan jatkuvasti. No, öisin on ihan sysimustaa, mutta päivät raahustavat siipeensä saaneena varisparvena eteenpäin. Hitaasti, apaattisesti. En melkein muista, koska taivas olisi ollut viimeksi sininen ja aurinko paistanut. Kai kesällä muutama aurinkoinenkin päivä oli, mutta niiden energiavarastot on käytetty viimeistä pisaraa myöten loppuun. Luonto ei todellakaan hehku. Hiljaisuus on painostavaa, apaattista.

Eikä luvassa ole yhtään parempaa. Alkuviikosta Facebookissa kiersi kuva yhdeksän päivän sääennusteesta, jossa luvattiin auringon pilkahtavan kai peräti pari kertaa koko viikolla - Lapissa. Muu Suomi selvitköön miten parhaaksi katsoo.

Olen aina rakastanut syksyä, mutta nyt on rakkaus kovalla koetuksella. Koskaan ennen kaamos ei ole tuntunut tältä, märältä hämähäkinseitiltä, joka takertuu kasvoihin, hiuksiin, vaatteisiin, mieleen. Mikään ei huvita. Tuntuu, että koko ajan väsyttää, yö ja päivä menevät samassa hämärässä. Ei tunnu pätkääkään jouluntulolta, vaikka kuinka yrittää hämätä itseään kynttilöillä ja muilla valoilla. Lapsi alkaa olla perin kypsä kuraleikkeihin. On kai saanut yliannostuksen sitä lajia. Luistimet ja rattikelkka sen sijaan kutkuttelevat. Ehkä ensi vuonna, täytyy todeta. 

Niin. Ehkä ensi vuonna aurinkokin paistaa ja taivas on taas sininen. Siihen saakka - täytyy sinnitellä.

Piristykseksi muutama kuva viime sunnuntain iltapäiväpuuhista: