Koulun ikkunat auki yhteiskuntaan!

Mihin minä opettajan tössä eniten väsähdin? Oppilaiden motivaation puutteeseen. Siihen, että vaikka minkälaisia sirkushuveja olisi tarjoillut, aina oli jollakin jotakin vastaansanomista. Puhumattakaan siitä, että koulun ensisijainen tehtävä ei mielestäni ole tuottaa sirkushuveja, vaan opettaa elämän kannalta hyödyllisiä tietoja ja taitoja. Tärkein asia, mitä oppilaille halusin ja haluaisin edelleenkin on antaa yksittäisten asioiden sijaan oppimisen iloa, halua ja kykyä.

Eilen Helsingin Sanomien verkkosivuilla julkaistiin toimittaja Jani Kaaron kolumni, jonka mukaan koululaitoksen menetelmät ja tavoitteet ovat aikansa eläneitä. Siinä syy koululaisten pahoinvointiin ja koulussaviihtymättömyyteen. Koulun pitää Karon mukaan muuttua, ei lasten. 

Väitteensä tueksi Kaaro esitteli intialaisen kasvatustutkijan tutkimustuloksia siitä, kuinka lukutaidottomat slummilapset kokeilemalla oppivat muutamassa viikossa käyttämään tietokonetta sekä amerikkalaisen Sudbury Valley Schoolin (SVS) toimintaa. Koulun lähtökohtana on, että lapset saavat tehdä mitä haluavat. Koulussa ei ole luokkia, opetusta, kokeita tai läksyjä. Kaikki lähtee lapsen omasta kiinnostuksesta. Jos haluat käyttää päiväsi pelaamalla tietokonepelejä, saat tehdä niin. Jos haluat kalastaa, maalata tai soittaa, sekin sopii. Opettajan tehtävänä on auttaa asioissa silloin kun oppilas apua tarvitsee. 

Niin uskomattomalle kuin se kuulostaakin, SVS:n metodi toimii Kaaron mukaan. Tutkimukset ovat kuulemma osoittaneet, että koulun käyneillä on suunnilleen samat tiedot ja taidot kuin niin sanotun normaalin koulutuksenkin saaneilla. Mielenkiintoista olisi tietää, kuinka tämä temppu oikein tehdään.  Onko todellakin niin, että intohimoinen urheilija tai konsolipelaaja tulee paneutuneeksi Kiinan uskontoihin, yhteyttämiseen, yhtälöpareihin, korroosioon ja länsimaisen kirjallisuuden historiaan, jos häntä ei hoputa tai edes ohjaa noiden tietojen suuntaan vaan antaa täyden vapauden.

Kolumnia lukiessani kansankynttilä minussa ensin suuttui. Millaisia kansalaisia kasvaa sellaisista, jotka saavat aina tehdä mitä huvittaa ja oppivat siihen, että aina pitää olla kivaa? Ajatuskin pöyristyttää, sillä elämä ei ole aina kivaa. On velvollisuuksia.

Sitten mieleeni juolahti vuosien takaa tuttavan kommentti leikkipuistossa. Kökimme hiekkalaatikon reunalla paimentamassa jälkikasvuamme. Tuttava totesi, ettei oikeastaan olisi halunnut lasta, mutta suostui miehensä tahtoon, koska lapsia kuuluu tehdä. Sama nainen sanoi, että yöheräilyt tappavat hänet ja ainoa motivaatio opettaa lapselle esimerkiksi pöytätapoja on se, ettei hän äitinä jaksa katsoa sotkemista. Muuten on ihan sama, mitä, milloin ja millä tavalla lapsi syö. Ja niin edelleen. 

Opetammeko tosiaan kouluissa oppilaita toimimaan velvollisuudesta? Panostetaanko opetuksessa riittävästi oppilaiden motivointiin? Mitä koulu oikeastaan haluaa opettaa? 

Kun tarkastelee näitä kysymyksiä ja koulun arkea realistisesti, on pakko todeta Kaaron olevan oikeassa. Koulussa opetetaan ennen muuta kuuliaisuutta, täsmällisyyttä, kiltteyttä. Luovuus, motivaatio, itseohjautuvuus ja argumentaatiokyky tulevat kaukana takana. Jos tulevat.

Silti on vaikeaa kuvitella, että olisi koulua ilman sääntöjä ja minkäänlaisia rajoituksia. En usko, että täysi vapaus on mahdollista kuin hyvin pienissä ja suljetuissa yksiköissä. Ja minkälainen olisi yhteiskunta, jossa olisi lähes pelkkiä taiteilijoita, muusikoita ja yrittäjiä? Kuka siivoaisi julkiset tilat, hoitaisi vanhukset, ajaisi taksia? Kuka tekisi tehtaassa teidänkin perheen ruoat tai järjestäisi kaupassa suklaapatukat hyllyihin? Sellaistakin mietin, että emme varmaankaan eläisi itsenäisessä ja rikkaassa hyvinvointivaltiossa, mikäli isovanhempiemme sukupolvi olisi halunnut tehdä vain mukavia ja motivoivia asioita.

On tärkeää pohtia ja keskustella, millaisia kansalaisia haluamme lapsistamme ja nuoristamme kasvattaa. Ajatus tahdottomasta ja velvollisuudentuntoisesta suorittajasta on ahdistava. Toisaalta en myöskään usko täydelliseen vapauteen ja rajattomuuteen. Ihmismieli vain on sellainen, että yhteisöissä toimimiseen tarvitaan sääntöjä. Elämässä myös tulee eteen tilanteita, jolloin omasta mukavuudenhalusta on tingittävä. 

Palatakseni vielä hiekkalaatikon reunalle, en voi minäkään sanoa nauttineeni yöherätyksistä. Mutta minulla oli sisäinen motivaatio, koska olin hankkinut lapsen omasta halustani, en pelkästä velvollisuudentunnosta. Kykenin siis siirtämään hetkellisiä halujani useimmiten ihan hyvillä mielin, koska olin motivoitunut ja sitoutunut lapsen hoitamiseen. Minulle asiat eivät olleet "ihan sama". 

On täysin selvää, että oppiminenkin on helpompaa silloin, kun asiat kiinostavat eivätkä vain ihan sama tai EVVK. Mutta jos ja kun on opiskeltava sellaisiakin asioita, joiden hyödyn ymmärtää ehkä vasta aikuisena, opetusmenetelmät ainakin voisivat olla motivoivampia kuin nykyisin. Liikaa istutaan pulpetissa kuuntelemassa opettajaa, ollaan omassa pienessä koulukuplassa, jolla on valitettavan vähän tekemistä sen kanssa, mitä koulun seinien ulkopuolella tapahtuu. Pohtia sopii sitäkin, onko kaikki peruskoulussa opittava oikeasti tarpeellista ja tärkeää. Mitä sieltä voisi jättää pois ilman, että se vaikuttaisi arkielämään? Mitä sinne pitäisi lisätä? Mikä on opettajan rooli? Mikä sen pitäisi olla?

Kaaron esimerkki älypuhelimen käytön oppimisesta kokeilemalla versus ohjekirjasta pänttäämällä on valaiseva. Ikkunat pitäisi avata yhteiskuntaan, ja isolle sittenkin! Maailma ei ole jotakin, joka on koulun ulkopuolella, vaan koulun pitäisi olla osa maailmaa. Tekemällä, kokemalla ja osallistumalla oppii.

P.S. Muista arvonta!