Opettaja, ihminen

Tänään keskiviikkona on vietetty Opettajien päivää. Hienoa, että meille opettajille on oma päivä! Ilmeisesti koulutukseemme nähden alipalkattua ja ylityöllistettyä ammattiamme vielä arvostetaan, vaikka oppilaiden ja vanhempien kommenteista ja tekemisistä sitä ei aina voikaan päätellä. Toivottavasti myös lääkäreille, poliiseille, palomiehille, leipureille ja talonrakentajille on oma päivänsä - ja kaikille muillekin tärkeille ammateille.

Opettajien päivä sai minut pohtimaan paitsi opettajuutta yleensä, ennen kaikkea sitä, mitä on olla opettaja silloin, kun ei opeta tai ole koululla. On ollut mielenkiintoista ja kieltämättä ahdistavaakin vuosien saatossa huomata, että vielä 2000-luvullakaan opettajan ammattia ei pidetä ammattia ammattien joukossa, vaan jonakin ihmeellisenä kutsumuksena, joka lävistää opettajan koko persoonan, luonteen ja tavan olla. 

Toisinaan tuntuu kuin opettaja ei olisi lainkaan ihminen, jolla on tunteita, harrastuksia, kiinnostuksenkohteita, ystäviä, sydänsuruja, terveysongelmia, huippuhetkiä, kiire, vapaa-aikaa, perhe ja ajatuksia. On vain työ, opettajuus. Opettaja on opettaja ja kansankynttilä sataprosenttisesti, 24 tuntia vuorokaudessa, seitsemän päivää viikossa, ympäri vuoden. Tai ainakin hänen kuuluisi olla. 


Opettajiin kohdistuu käsittämättömiä ennakkoluuloja ja vaatimuksia. Minulle on sanottu, etten voi sanoa jotakin tai toimia jollakin tavalla tai olla jotakin mieltä siksi, että olen kertonut olevani opettaja. Jos näytän tunteeni tai puhun tietyistä aiheista, nolaan koko ammattikuntani. Minusta pitää tehdä valitus kuntani sivistystoimenjohtajalle, koska nainen, joka ei ole voinut imettää tai kannattaa sukupuolineutraalia avioliittolakia, on kertonut tulleensa pahoinpidellyksi aiemmassa ihmissuhteessaan tai loukannut jalkansa, on ehsottoman epäkelpo harjoittamaan ammattiaan, johon on saanut koulutuksen. En usko, että myyjä, kirjastonhoitaja tai maalari saavat samanlaista kohtelua vain siksi, että sattuvat työskentelemään myyjänä, kirjastonhoitajana tai maalarina. 

En myöskään usko, että myyjän, kirjastonhoitajan tai maalarin täytyy käydä ostamassa viinipullonsa naapurikunnasta niin kuin joidenkin pienellä paikkakunnalla työskentelevien opettajien täytyy. Lasillinen viiniä ruoan kanssa paisuu kylän juoruporukassa nopeasti änkyräkänniksi, mikä tekee opettajasta ehdottoman ammattitaidottoman. Puhumattakaan opettajasta, joka on uskaltanut tunnustaa käyneensä yökerhossa tai rokkibändin keikalla. Hänet täytyy pitää lapsista erossa!

Oma lukunsa ovat tietenkin ne vanhemmat, jotka kyseenalaistavat opettajan ammattitaidon vailla minkäänlaisia perusteita. Nämä vanhemmat kuvittelevat oman vuosikymmenien takaisen kouluaikansa perusteella tietävänsä, että opettaja vaatii liikaa, kun murrosikäistä nellaniiloa ei huvita tehdä äidinkielen esitelmää tai lukea biologian kokeisiin ja tuloksena on vitonen. Vanhemmat myös tietävät, että lasta syytetään kiusaamisesta aivan aiheettomasti, vaikka opettaja on nähnyt nellaniilon vetämässä kaveria letistä. Kyse on siitä, että opettaja on ottanut kullanmurun silmätikuksi. Lapsessa ei voi olla mitään vikaa. Jotkut vanhemmat tosiaan tuntuvat uskovan kritiikittömästi siihen, mitä lapset heille kertovat. On hyvä tilaisuus liittoutua. Vika on opettajassa, koulu on paska paikka. Ehkä se on ainoa keino säilyttää yhteys lapseen. Tai sitten vanhemmat haluavat miellyttää lastaan keinolla millä hyvänsä. Joka tapauksessa opettaja on se, joka saa tehdä hartiavoimin töitä selvittääkseen asian vanhemmille, oppilaalle ja kenties esimiehelleenkin. Tästä työstä harvoin saa kiitosta. Onneksi nämä keskustelut sentään liittyvät siihen, mistä opettaja palkkansa ansaitsee.

Itse en ole suostunut enkä tule suostumaan siihen nutturapäisten, neuleeseen ja Kalevala-koruihin sonnustautuvaan laupiaiden opettajien muottiin, jota ei ole ollut olemassa enää vuosikymmeniin, ehkei koskaan, mutta joka kansan syvien rivien ennakkoluuloissa yhä elää. En tunne yhtään opettajaa, joka sopisi stereotyyppiseen opettajakarikatyyriin. Opettajat ovat joukko värikkäitä ja ihania persoonia, jota yhdistää intohimo tehdä töitä lasten ja nuorten parissa, kasvattaa ja opettaa, kehittää ja kehittyä. 

Yksikään tuntemani opettaja ei ole täydellinen. Yksi on äkkipikainen, toinen huolimaton, kolmas liiankin tunnollinen. Neljännellä on hiljainen ääni ja viides huutaa liiankin lujaa. Kuudennella on luovuutta niin, ettei se mahdu mihinkään muottiin. Joka ikisellä tuntemallani opettajalla on muutakin elämää kuin työ. Itse asiassa en tunne yhtään sellaista opettajaa, joka olisi antautunut työlleen niin intohimoisesti kuin kuvitellaan. Opettaja toki tekee työtään sydämellään ja sielullaan, mutta jos koko elämä täyttyisi pelkästä opettajuudesta, opettaja on nopeasti imetty kuiviin. Opettamiseen tarvitaan perspektiiviä, uusia näkökulmia, inspiraatiota. Ilman työn ulkopuolista elämää ja vapautta olla oma itsensä niin töissä kuin niiden ulkopuolellakin opettajan ei ole mahdollista inspiroitua, luoda uutta.


Ehkä kukaan ei oikeasti edes kuvittele opettajista mitään edellä kirjoittamaani. Voi olla, että karikatyyri elää ilman, että siihen oikeasti uskotaan. Toivottavasti jokainen opettaja saisi olla sellainen kuin on, ja sellaisena turvallinen aikuisen malli niille, joita opettaa.