Elämän pieni happy hour

Onni on nopeasti ohi vilahtava tunne, hetki, häivähdys rinnassa, ei pysyvä olotila. Elämä tarjoilee onnea kiusallisen pieninä annoksina, eivätkä tarjoiluajatkaan ole säännölliset. Pitäisi koko ajan olla valppaana, jotta onni ei mene ohi. Pitäisi rakastaa elämää, itseään ja lähimmäisiään täysillä joka ikinen hetki. Silti onni asuu nimenomaan epätäydellisissä hetkissä, rikkinäisissä ihmisissä ja kömpelöissä kohtaamisissa. Elämässä, inhimillisyydessä.

Kaikesta tästä kerroo Anna-Leena Härkösen uusin romaani Onnen tunti (Otava 2011).
http://www.otava.fi/kirjat/kotimainen/2011/fi_FI/onnen_tunti/

Romaanin päähenkilö Tuula on sisältä rikkinäinen. Lapsena hän on jäänyt lapsena vaille huomiota ja huolenpitoa, ollut alkoholisoituneelle ja ylisuuren egon kasvattaneelle äidilleen korkeintaan näyttelyesine ja minän jatke. Kaikesta huolimatta Tuula on miehensä Harrin avustuksella onnistunut sisiliskon lailla kasaamaan itsestään turvallisen aikuisen pojalleen Roopelle. Mutta kun perheeseen saapuvat sijaislapset Venni ja Luke, Tuulan on pakko kohdata menneisyytensä uudelleen. Hän näkee etenkin Vennissä itsensä ja traumansa ja lasten äidissä Ninnassa oman äitinsä. Vanhat haavat aukeavat uudelleen, ja Tuulan on tehtävä radikaaleja ratkaisuja selvittääkseen asiat itsensä kanssa. Vain siten hän voi auttaa Venniä ja jaksaa sijaisvanhemman roolissa.


Härkösen romaani kulkee aiemmasta tuotannosta tutulla poljennolla. Minä-kertoja kuulostaa kirjailijalta itseltään, kieli on rikasta, ja tarina kulkee. Maailma, joka lukijan eteen avautuu, on uskottava ja realistinen mutta silti tarkkanäköinen. Silti tarina on jotenkin yllätyksetön. On hyvä, että kirjailijalla on oma, tunnistettava ääni, mutta monotoniseksi se ei saa muuttua. Onnen tunnissa ollaan siinä rajalla.


Romaanin fokus on toki Tuulassa, tarina kulkee hänen tuntemustensa kautta. Silti kaipaisin tarinaan enemmän Venniä, Lukea, Ninnaa, Alia, Harria. Jopa Tuulan äitiä Lilaa. Nyt Tuula näyttäytyy heikkoudessaankin liian siloisena. Häneen on vaikeaa samastua. Tuulan ongelma ja kehitystehtävä ovat liian ilmiselviä, asia olisi tullut selväksi paljon vähemmälläkin alleviivaamisella. On sääli, että Luken, Vennin ja Ninnan koskettavat kohtalot joutuvat statistin rooliin Tuulan ylettömän itseäälissä piehtaroimisen takia.

Onnen tunnin myötä käy selväksi, että täydellisiä vanhempia tai perheitä ei ole olemassakaan. Eikä täydellistä rakkautta. Onneksi niitä ei edes tarvita, vaan vajavainenkin rakkaus riittää onnen tuntiin, ainakin aina silloin tällöin.