Parempi myöhään

Jalkani on ollut kohta kuusi viikkoa kipsissä. Viimeiset neljä viikkoa olen käyttänyt avattavaa kipsimallia, jonka napakkuutta voin itse säädellä. Sen jälkeen, kun sain luvan alkaa varata painoa jalalle, olen huomannut, että vähänkin enemmän (eikä se enemmän ole oikeasti paljon) kävellessäni kipsi alkaa hangata leikkaushaavan kohdalta ikävästi, sillä kävelyn ajaksi kipsi täytyy säätää suhteellisen kireäksi. Kaikki nämä viikot olen pohtinut, mikä olisi hyvä pehmike jalan ja kipsin väliin. Olen kokeillutkin monenlaisia viritelmiä, mutta kaikki ovat olleet liian paksuja tai liian ohuita tai vähintäänkin huonosti paikallaan pysyviä. 

Kunnes tänä aamuna keksin ratkaisun. Vastaus löytyy tietenkin pikkuhousunsuojista! Tuumasta toimeen testaamaan pikkuhousunsuojaa kipsinpehmikkeenä. Pakko sanoa, että toimii! Ystäväni kanssa voisimmekin perustaa sukkahousuniksien sijaan pikkuhousunsuojaniksipalstan johonkin lehteen - hän kun käyttää pikkuhousunsuojia kainaloissa suojaamassa paitoja ikäviltä hikiläiskiltä. 

Ainoa harmi tässä mullistavassa innovaatiossani on se, että tarvitsen kipsiä enää muutaman päivän ajan. No, parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Kai.

Mistä johtuukaan se, että niin usein sitä keksii vasta jonkin tilanteen jälkeen, mitä olisi pitänyt sanoa tai tehdä? Täydellinen leninkikin tulee vastaan heti juhlien jälkeen. Jälkimmäisessä tapauksessa kyse lienee karman laista (johon en usko) tai siitä, että vaatteen etsintäpaniikissa on säheltänyt kauppoja ympäriinsä keskittymättä kunnolla. Tai on ollut jonkin mielikuvan vanki, niin ettei ole osannut katsella muunlaisia vaihtoehtoja lainkaan. 

Mitä taas sanomisiin ja tekemisiin tulee - tietenkin sitä keksii jälkeenpäin osuvampaa sanottavaa tai rakentavampia toimintamalleja, sillä tilanteen mentyä aivot ovat ehtineet analysoida uuden kokemuksen. Analyysin sivutuotteena syntyy vaihtoehtoisten toimintamallien valikoima. Tietoisuuteen saakka ne nousevat yleensä vain silloin, kun ihminen syystä tai toisesta tarkkailee omaa käyttäytymistään tavallista tarkemmin - tai kun tilanne on ollut erityisen hämmentävä. Tavallista kahvipöytäkeskustelua ei ehkä tule reflektoineeksi jälkeenpäin kovinkaan tarkasti, mutta esimerkiksi riitatilanteita, yllättäviä kohtaamisia tai uusia, jännittäviä tilanteita kylläkin. Ja syytä onkin. 

Ihminen toimii yllättävissä tilanteissa paitsi vaistonvaraisesti, myös soveltaen jo opittuja toimintamalleja. Näitä tottumuksia on hyvä ravistella toisinaan, sillä esimerkiksi ristiriitatilanteet tuppaavat noudattamaan usein samaa kaavaa. Toisella tavalla toimimalla ongelma olisi saatettu välttää kokonaan. Tietysti riidasta tekisi mieli syyttää vastapuolta. Mitään riitaa ei olisi tullut, jos toinen ei olisi ollut niin ärsyttävä. Toista vain ei voi muuttaa, ainoastaan itseään. Sen takia on hyvä pysähtyä joskus miettimään, mitä itse olisi voinut tehdä toisin.


Toinen esimerkki reflektoinnin hyödyistä voisi liittyä vaikkapa työhaastatteluun tai ensitreffeille. Varmasti jokaisella on tilanteita, joissa olisi toivonut olevansa fiksumpi ja filmaattisempi, ilmaisseensa sanottavansa diplomaattisemmin tai hallineensa smalltalkin paremmin. Näitä tilanteita voi onneksi harjoitella. Vaikka kuinka valmistautuisi työhaastattelussa mahdollisesti esitettäviin kysymyksiin tai olisi kuinka tottunut tapaamaan uusia ihmisiä, tositilanne saattaa silti jännittää ja hämmentää. Riittävän monen haastatteukerran jälkeen sitä ehkä oppii markkinoimaan itseään ja osaamistaan sujuvasti, ja yllättävien kysymysten ja tilanteiden varalle on jo valmiina vaihtoehtoisten vastausten valikoima. Myös treffailussa kokemus auttaa. Ajan mittaan ei ehkä enää tarvitse hakata päätään seinään kolmen päivän päästä miettien, miksi soittoa haastattelupaikasta tai treffikumppanilta ei kuulu ja kuinka olisi pitänyt sanoa tai tehdä näin eikä noin.


Siinä mielessä aina parempi myöhään kuin ei silloinkaan.