Mökkihöperösyndrooma

Viimeisen kuukauden olen ollut enimmäksen kotona  toipumassa jalkaleikkauksesta. Aika on mennyt yllättävän nopeasti, paljon nopeammin kuin mitä etukäteen kuvittelin ja pelkäsin. Asiat sujuvat niin hitaasti, että päivänsä saa kulumaan nopeasti, vaikka ei muuta tee kuin käy suihkussa, syö ja jumppaa jalkaa. Onnekseni minulla on myös ihania ystäviä ympärilläni, jotka ovat muistaneet käydä potilasta kurkkaamassa - ja aina juuri silloin, kun tuntuu että koti kyllästyttää.

Kuukausi, tai oikeastaan jo viisi viikkoa, on siis kulunut tiiviisti kotona. Tietysti olen muutaman kerran poistunut postinumeroalueelta, mutta kovin laajaan liikkumiseen ei ole ollut rahkeita. Nyt reilun viikon aikana olen taas laajentanut elinpiiriäni: olen käynyt ystävien kanssa kaupungilla syömässä ja ostoksilla, lapsen kanssa puistossa ja sen sellaista. Jokaisella reissulla olen huomannut sairastavani vakavanlaatuista mökkihlperösyndroomaa.

Ensinnäkin olen niin ihmeissäni ihmisten näkemisestä, että voisin istua tuntikausia kahvilassa tai vaikka Prisman käytävällä katselemassa ohikulkijoita. Tai no, jos rehellisiä ollaan, niin tuijottamassa. On niin ihanaa nähdä ihmisiä muutenkin, kuin television kautta! Vaatekaupassa olen kuin Liisa Ihmemaassa. Ai, muoti näyttää tältä nykyisin! Ai, täällä tosiaankin on talvivaatteet myynnissä! Viimeksi, kun kävin kaupassa, käytettiin muistaakseni balleriinoja ja korkeintaan kevyitä neuleita käsivarsien suojana. Ja nyt sitten pitäisi käyttää jo pipoa ja ostaa talvitakki. Outoa.

Sitten jos ja kun saan ostetuksi jotain, pitäisi osata maksaa. Yleensä tuijotan maksupäätettä kuin avaruusalusta. Miten päin kortti asetetaan laitteeseen? Mikä debit, mikä credit? Kumpi pitää valita? Mistä se valitaan? Mikä olikaan tunnusluku? Muistijäljen olemassaolon sentään huomaa siitä, että ymmärrän olla nolona, kun maksaminen ei tunnu sujuvan yhtä automaattisesti kuin aiemmin. Yhtä onnekas en ollut sillä kerralla, kun kassaneiti iski eteeni kuitin ja ojensi kynän. Hetken piti miettiä, mitä kuittiin kirjoitetaan. Oman nimeni sentään muistin.

Sama ilmiö koskee myös tätä blogia. Tekisi mieli kirjoittaa useammin, mutta mistä kirjoittaisin? Kun mitään ei tapahdu, ei ole oikein mitään sanottavaakaan. Jotenkin en jaksa analysoida Maajussille morsian -sarjassa esiintyviä ihmisiä, Miss Suomen kaltoinkohtelua tai Timo T.A. Mikkosen sairauskohtausta. Enkä kyllä usko, että tällä paneutumisella osaisin ottaa kantaa Euroopan talouskriisiinkään. Tai kyllä minulla vakuuksista on mielipide, mutta uskon, että kommenttini ammuttaisiin alas vauhdilla, jos siitä kirjoittaisin.

Tänään pohdin, kuinka kauan voin käyttää mökkihöperöitymissyndroomaa selityksenä henkiselle veltostumiselleni. Muistan joskus kiireen keskellä ajatelleeni, että kunpa voisi sanoutua irti arjen oravanpyörästä. Nyt kaipaan juuri sitä, tavallista arkea. Juuri nyt tuntuu siltä, että olisin pelkästään onnellinen, jos voisin nousta aamulla kuuden jälkeen ja valmistautua töihinlähtöön, hakea päivän urakan päätteeksi pojan hoidosta ja katsella illalla televisiota tietäen, että huomenna edessä on uusi, touhukas päivä. Jalan toipumisen myötä päiviin on tullut enemmän tyhjää. Kun arki sujuu nopeammin, aika hidastuu. Onneksi saan tehtyäkin enemmän kuin sairauslomani alussa. Voin siis täyttää päiviäni muullakin kuin sohvalla makaamisella. Ja onneksi on ystäviä. Heidän seurassaan aika kuluu ja tuntuu, että saan kuin saankin karistettua mökkihöperyyttä harteiltani.