Unelmia

Minulla on unelma. Monta unelmaa.

Unelmoin siitä, että voin laittaa taas muovipussin sijaan kengän myös vasempaan jalkaan mennessäni ulos, että voin taas kävellä kahdella jalalla ja lähteä kävelylenkille. Unelmoin siitä, että lupaukseni terveemmästä elämästä pitävät tällä kertaa, kunhan vain pääsen liikkeelle. Tiedän jo valmiiksi, kuinka onnelliseksi tulen ensimmäisestä Tuulenkylän ympärikävelystä, jonka joskus teen ilman kyynärsauvoja. Jatkuvasti unelmoin myös ystävien seurasta tai puhelinsoitosta, päivät kotona jumppaillessa ovat joskus tylsiä. Sitä ehtii ajatella kaikenlaista, liikaakin, kun kaikki on niin hidasta.


Unelmoin uudesta sohvasta, valkoisesta, lempeästä,raikkaasta. Sellaisesta, jonka syliin olisi mukava käpertyä viltin alle lukemaan kirjaa tai unohtua unelmoimaan uhkarohkeitakin unelmia.

Unelmoin myös joulusta. Siitä, kuinka olen vihdoin saanut tehtyä kaikki rästiinjääneet kotityöt ja toteutettua edes osan niistä sisustussuunnitelmista, jotka joutuivat telakalle heinäkuun 2. päivä. Arvaan kyllä, että kaapit ovat vielä joulunakin sekaisin ja muutama muuttolaatikko purkamatta, mutta ei sen väliä, kunhan vain talvivalot ja kynttilät loistavat, kuusi, piparit ja kinkku tuoksuvat ja pojan tonttulakin kulkunen kilisee. 

Oi, kuinka unelmoin jalkojen alla narskuvasta lumesta, höyryävästä hengityksestä, tähtitaivaasta ja pulkkamäestä!

Unelmoin uudesta työpaikasta, alanvaihdosta. Haluaisin kokeilla siipiäni jossakin muussa työssä, opettamisen tunnen jo. Vaikka olen tyytyväinen ammatinvalintaani, minussa kytee halu sukeltaa johonkin uuteen, mieluiten suoraan syvään päähän, vaikken ollenkaan tiedä, osaanko uida. Tämä unelmani on vielä hahmoton, mutta minun on pakko tunnustaa, että se on.

Unelmoin siitäkin, että saisin kirjoitettua jotakin oleellista. Saisin aikaan valmista tekstiä, sellaista, johon itse olen tyytyväinen. Sen tiedän sanomattakin, että "valmis" on suhteellinen käsite. Sitten täytyisi enää uskaltaa näyttää tekstiä jollekin, saada palautetta, muokata, viilata ja muokata uudelleen. Voi, jos jonakin päivänä saisin pitää kädessäni itse kirjoittamaani kirjaa! Se olisi todellinen unelmien täyttymys.


Unelmieni täyttymys olisi sekin, jos poikani saisi elää onnellisen ja tasapainoisen elämän, terveenä. En voi suojella lastani kaikilta vastoinkäymisiltä, mutta unelmoin siitä, että osaisin kasvattaa häbestä ihmisen, joka uskaltaa olla oma itsensä ja toteuttaa omia unelmiaan ja joka löytää paikkansa maailmasta.


Unelmoin tasa-arvoisesta maailmasta. Siitä, että kaikilla lapsilla olisi ruokaa ja joku, joka rakastaa. Että kaikki tytötkin pääsisivät kouluun, oppisivat lukemaan ja saisivat määrätä itse omasta elämästään. Että avioliitto ja perhe eivät olisi hegemonisen heterohegemonian yksinoikeus. Että sodat päättyisivät, maailma ei hukkuisi saasteisiin, vihapuhe lakkaisi eikä Timo Soinista tulisi koskaan presidenttiä. Joku sanoo tällaista unelmahötöksi. Sanokoon! Maailmasta ei tule sen parempaa, vaikka lapioisi ämpäriin unelmien sijaan pelkkää paskaa ja kyynisyyttä.


Pitäisiköhän minun unelmoida siitäkin, että uusi Facebook ei syö viimeisiäkin yksityisyyteni rippeitä? Tai siitä, että saisi joskus töitä ja huomenna jäätelöä? Vai unelmoisinko siitä, että nukahtaisin kerrankin ongelmitta?


Minulla on unelma. Monta unelmaa, suuria ja pieniä. Uskon, että unelmat ovat hyväksi ihmiselle, sillä ne saavat meidät toimimaan. Unelmoiminen on arjen yläpuolelle nousemiusta, rohkeutta, pitkän tähtäimen suunnitelma, motivaattori, kannustin, positiivinen sisäinen pakko, ilma jota hengitämme. Ilman unelmia ihminen näivettyy, tylsistyy, lakkaa tavoittelemasta kuuta taivaalta. Silloin on ihan sama, onko elävä vai kuollut.