Verenperintö

Olin kuorimassa pojalleni omenaa iltapalalle. "Kuori se samalla tavalla kuin isi kuorii", poikani pyysi. 

Mieleeni nousi Ranya ElRamlyn teos Auringon asema (Otava, 2002).

Siinä kahden kulttuurin vaikutuspiirissä kasvanut nuori nainen kuvaa osuvasti sitä, mitä monikulttuurisuus käytännössä merkitsee ihmisen identiteetille. Eräs teoksen vaikuttavimmista kohdista on kuvaus appelsiinin kuorimisesta. Suomalaisen äidin tapa kuoria appelsiini on pragmaattinen. Viillot kuoreen, appelsiini lohkoiksi ja syömään. Egyptiläinen isä taas kuorii appelsiinin spiraalimaisesti, ja kuivaneesta kuoresta saa oivallisen rannekorun. Kyseessä on pieni, arkinen asia, mutta niin siinä kuin isommissakin asioissa kahden kulttuurin kasvatin täytyy aina valita, tekeekö asiat näin vai noin vai kenties jollakin kolmannella tavalla.

Suomalaisessa yhtenäiskulttuurissa kasvaneen ei tarvitse samalla tavalla valintoja tehdä, vaan käyttäytymissäännöt ja tapakulttuuri ovat kaikkialla samanlaisia. Tai niin ainakin olin kuvitellut. Sitten tajusin poikani oppineen jo parivuotiaana oma-aloitteisesti kättelemään savolaiset sukulaisensa; Etelä-Pohjanmaalla ei samaa tapahtunut. Samoin hän osaa sujuvasti puhua pannukakusta tai ropsusta riippuen siitä, kumman vanhemman kanssa keskustelee. Eli se siitä yhtenäiskulttuurista sitten. Vaikka tietenkään näitä eroja ei voi verrata kahden eri maan välisiin kulttuurieroihin, edustavathan molemmat vanhemmat kuitenkin samaa kieltä ja uskontoakin.


"Äiti, jos sinä oot pohjalainen ja isi on savolainen, niin enkö minä oo sitten mikään?" 

Keskisuomalainen identiteetti ei ole yhtä helposti selitettävissä tai nähtävissä kuin vaikkapa pohjalaisuus.Tai sitten minä en vain sitä huomaa, kun sillä ei ole samanlaisia näkyviä symboleja kuin omalla kotiseudullani. Vaikka se on kyllä sanottava, että poikani on oppinut kiitettävästi venyyttämään sanooja, ihan niin kuin aidon jyvääskyläläisen on tapana. Huvittavaa sinänsä, vaikka en kai itsekään ole enää aivan vapaa tuosta tavasta. 

Silti toivon, että poikani omaksuu pienen ripauksen lauritähkäjaelonkerjuu-tyyppistä modernia häjyasennetta olemiseensa. Siinä mennään eikä meinata, pystyssä päin ja rinta rottingilla. Se tosin ei olisi ollenkaan pahaksi, jos savolainen veri olisi hiukan tasoittanut pohjalaista uhoa ja kuohahtelua. 

Lopuksi pieni kuriositeetti, joka oivallisesti sopii tämän tekstini aiheeseen. Poikani sanoi iltapalan syötyään menevänsä hiukan piirtelemään vielä. Kohta hän tuli huoneestaan näyttämään aikaansaannostaan:

Ketkäs ne siinä, elleivät Isontalon Antti ja Rannanjärvi. Turha siis huolehtia ainakaan pohjalaisgeenin laimenemisesta.