Vanhanaikainen skeittiramppi ja muita oivalluksia

Juhlistimme tänään kipsistä vapautumistani käymällä naapureiden kanssa museossa. Bonuksena lupasin kilteille lapsille ja hermonsa säilyttäneille aikuisille jäätelöt. Käsityön museossa tutustuimme aistihuoneen ihmeisiin (etenkin "suihkupuhelin" oli Otsosta hurjan kiinnostava kapistus, kaveri taisi innostua eniten hajupurkeista), vanhanaikaisiin juhlavaatteisiin (kansallispukuihin) sekä korealaiseen keramiikkaan. Viisivuotiaat pojat olivat ihmeissään vanhanaikaisista vessanpöntöistä (isoja ruukkuja) ja ennen kaikkea vanhanaikaisesta skeittirampista (jonka todellinen käyttötarkoitus ei koskaan auennut seurueellemme). 

Meistä vanhemmista oli hauskaa nolata itsemme avoimessa työpajassa, jossa sai pientä maksua vastaan askarrella itselleen rautalankaeläimen. Minä sain aikaan muumiokissan. Tai en ole ihan varma, onko kyseessä kissa vai joku muu eläin, sillä kääriliinat ovat melko tiukassa - ja niitä on paljon! 

Lasten oivallusten seuraaminen on museokäyntien riemastuttavinta antia. Heidän maailmassaan ei ole mikään ongelma yhdistää toisiinsa tuohikonttia ja kännykkää. Kaikki on ulottuvilla, eikä mielikuvituksella ole rajoja. Vanhanaikaikainen skeittiramppi on aivan looginen yhdistelmä. Tuoli voi aivan hyvin toimittaa merirosvolaivan virkaa. Puukeppi voi olla yhtä aikaa tai vuorotellen taikasauva, pyssy, kävelykeppi ja kauha. Aikuiset ovat niitä, jotka näille oivallukselle hihittelevät. Tieto vangitsee.


Poikani on ahkera pahviaskartelija. Muropaketeista tulee Darth Vader -asu tai Millenium Falcon tuossa tuokiossa. En voi kuin ihailla hänen luovuuttaan ja itsevarmuuttaan työskentelyn aikana. Hän saa idean ja toteuttaa sen. Itse en ole koskaan ollut mikään askartelijatyyppi ja ainoa käsityö, jonka edes jotenkuten hallitsen, on villainen "feikkikimperi"


Vaikka yllättävien yhteyksien näkeminen asioiden välillä on kai tyypillistä juuri lapsille, osa ihmisistä onnistuu säilyttämään kyvyn aikuisuuteen saakka. Heistä tulee kai useimmiten taiteilijoita. Ihailen heitä valtavasti. Itse olen viime aikoina potenyt jonkinlaista runokriisiä. Alkusyksystä minuun iski runosuonilohju. Sittemmin unohdin sen, kunnes kriisi puhkesi uudelleen naapurini järjestämän runoillan myötä. 

Olen aina sanonut, että runot ovat minulle liian hitaita; minä haluan lukiessani edetä sivulla, en jaksa enkä edes halua miettiä jokaisen sanan sävyä ja merkitystä erikseen. Minulle teksti on kokonaisuus, joka muuttuu mielikuvissani kokonaiseksi, eläväksi maailmaksi. Sitten tajusin, että minä itse olen liian hidas runolle. Runot eivät avaudu minulle samalla tavalla kuin sellaiselle, joka ymmärtää yllättävien yhteyksien logiikkaa paremmin, joka kykenee olemaan kaavoista vapaa, kuvittelemaan millaisen tahansa maailman. Minä kaipaan realismia. Se, että minulta puuttuu avaruudellinen hahmotuskyky ei ole uutinen, mutta mielikuvituksen olemattomussa järkyttää. Olen rakentanut identiteettiäni katteettoman kuvitelman varaan. Minä olenkin tylsän kaavamainen. Melkein insinööri. No, ehkei ihan sentään. 


Voikohan mielikuvitusta oppia? Muumiokissan tekeminen oli hyvä alku, itsensä häpäiseminen. Kun uskaltaa myöntää, ettei todellakaan osaa, voi alkaa oppia. Ja koskaan ihminen uutta oppiessaan ei opi vain asiaa, vaan myös itseään. Minä aion alkaa opetella leikkiä, mielikuvitusta, uusia näkökulmia, runoutta.