Ei nimi miestä pahenna

Tänään on poikani nimipäivä.

Päivä on ollut täynnä touhua, mutta illalla päivänsankari malttoi pysähtyä hetkeksi syliin. Esiin nousi kysymys siitä, miksi hän sai nimekseen juuri Otson. Tuomas olisi kuulemma ollut paljon parempi. Hetken mietinnän jälkeen poika myöntyi hiukan, kyllä Otsokin kelpaa. Mutta on kuulemma epäreilua, ettemme kysyneet hänen mielipidettään asiaa ollenkaan. En tässä vaiheessa kertonut, että täysi-ikäistyttyään hän voi päättää asiasta itse uudelleen, ellei Otso silloinkaan miellytä.

Pojan mentyä nukkumaan jäin miettimään hetkeä, jolloin poika sai nimensä. Tai lapsi oli vielä vatsassa, mutta valinta oli selvä. Olimme myös raskaana olevan ystäväni kanssa yhteisen työkaverimme luona kylässä. Pohdiskelimme ääneen nimiasioita. Taisin jopa sanoa, että haussa on selkeä, suomalainen nimi, jolla mielellään saisi olla joku merkitys, joka ei ole (ollut) oppilaani nimenä ja josta ei synny helposti väännöksiä. Nimessä ei myöskään saisi olla vierasperäisiä konsonantteja. Ystäväni siinä luetteli nimiä toisensa perään. Kun hän mainitsi Otson, tuntui kuin olisin saanut sähköiskun! Nimi yksinkertaisesti tuntui sopivalta. Kun kävelin muutaman sadan metrin kotimatkaa, minun oli pakko soittaa miehelleni ja kertoa sopivan nimen löytyneen. Asiahan ei tietenkään voinut odottaa matkaan kuluneita minuutteja, etenkin, kun nimenanto oli ajankohtainen jo noin puolen vuoden kuluttua.

Emme koskaan harkinneet vakavasti lapsellemme muuta nimeä. Otso sopi täydellisesti vantteralle pojalle, jolla on ruskeat nappisilmät ja kouratkin kuin kontiolla. Tosin poikaa kutsuttiin Ukoksi ennen ristiäisiä. Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, että sekin olisi ollut oivallinen nimi. Mutta meidän Otsomme on niin otsomainen, että ei hänelle voi muuta nimeä edes kuvitella.

Sattuneesta syystä tunnen paljon lapsiperheitä. Minusta on aina kiinnostavaa kuulla tarinoita nimien takana. Kaikkien muiden nimien paitsi omani takaa tuntuu löytyvän joku tarina. Tai onhan sekin tavallaan tarina, että minua "vain alettiin kutsua" nimelläni. En edes tiedä, kuka oli se, joka nimeni keksi. Yhtä kaikki inhosin lapsena omaa nimeäni. Minusta se oli vanhanaikainen, sillä en tuntenut yhtään ikäistäni kaimaa. Vanhempia kaimoja kylläkin löytyi. Olisin halunnut olla Laura. Olin syvästi kateellinen siskoni esikoiselle, joka tuon mielestäni maailman kauneimman nimen sai. Muistan joskus ajatelleeni, että siskoni inhosi minua, kun ei ehdottanut Lauraa minun nimekseni, vaan säästi sen omalle lapselleen. Sittemmin olen ymmärtänyt siskoni motiiveja paremmin.


Nimen valinnassa käytetään erilaisia perusteita. Joku haluaa lapselleen mahdollisimman erikoisen nimen, jotta tulevasta koululuokasta ei löytyisi montaa kaimaa. (Tätä näkökulmaa pystyn hiukan ymmärtämään, sillä opettajan pedagogisissa opinnoissa meitä taisi olla peräti seitsemän samannimistä reilun kolmenkymmenen äidinkielenopettajaopiskelijan joukossa.) Toiselle taas kansainvälisyys on ehdoton kriteeri. Kolmas haluaa nimen suvusta, neljäs kiertää kaikki suvun nimet mahdollisimman kaukaa. Ja niin edelleen. Kriteereitä ja perusteita löytyy niin monta kuin on nimen antajaakin.


Minusta on suuri harmi, että Suomessa ei arvosteta enemmän omakantaisia nimiä. Ymmärrän kansainvälisyysnäkökulmaakin tavallaan, mutta miettiikö ranskalainen äiti poikaansa nimetessään, osaavatko kiinalaiset lausua Pierren r:n oikein? Tai tuleeko nigerialainen äiti ajatelleeksi, että hänen Muna-tyttärensä nimi kuulostaa suomalaisten korvissa hassulta? Vastaus molempiin on ilmiselvästi ei. Suomalaisiin vain on sisäänrakennettuna ihmeellinen miellyttämisentarve, mitä tulee muihin kansoihin. Miksi meille on niin tärkeää, että joku jenkkiläinen punaniska osaa vaivatta lukea ja lausua nimemme oikein? Opetelkoon! Minusta meidän pitäisi rohkeasti arvostaa omaa nimistöämme. Sisäsiittoiseksi ei tietenkään pidä ryhtyä, mutta "kansainvälisyys" on melko kehno argumentti brookemöttöselle, jonka vanhemmat eivät ole Tallinnaa kauempana eläissään käyneet. Tilanne on tietysti eri, jos toinen vanhemmista on ulkomaalaislähtöinen.


Internetissä törmää tämän tästä nimikeskusteluiden yhteydessä kommenttiin, jossa säälitään lasta, joka on saanut erikoisen nimen. Toiset lapset kuulemma kiusaavat, koska lapset ovat julmia. Tätä argumettia en purematta niele. Tilanne oli toinen 70 - 80 -lukujen vaihteessa, jolloin päiväkotiryhmästä tai koululuokasta löytyi viisi Jaria ja kolme Sannaa, mutta nykyisin nimien kirjo on paljon laajempi. Kaikeksi onneksi. Oman poikani kaveripiiri on nimistöltään varsin rikas. En suostu uskomaan, että tällaisessa ympäristössä kasvava lapsi tulisi arvottaneeksi toisia nimen mukaan. Lapsi kysyy toiselta, että mikä sun nimi on ja vastauksen saatuaan toteaa että aha, mennään leikkimään. Se, joka nimeä kauhistelee, on korkeintaan äiti tai isä, joka illalla ruokapöydässä lapsen päivästä kyseltyään nimen kuulee. Siitä lapsi oppii, että kaverin nimessä on jotakin outoa.