Ilon kautta

Eilen tapahtui ketjureaktio. Ensin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa itkuun purskahti kovista kivuista huolimatta tanssilattialle itsensä taistellut tähtioppilas Jukka Tammi. Sitten kyynelehti hänen parinsa, tanssinopettaja Saana Akiola, juontaja Vapppu Pimiä - ja sitten minä. 

Joku virnuilee nyt, että kyllä minäkin itkisin, jos näkisin Jukka Tammen tanssimassa. Niin minäkin ajattelin, ennen kuin tuotantokausi alkoi. Olin varma, että Tammi on pestattu esittämään tämänvuotista kankikaikkosen roolia. Ainahan ohjelmassa yksi pelle pitää olla. Tai no, onhan siellä. Duudsoni Jarppi Leppälää ei kai voi ajatella ottavansa kovin vakavasti. Vaan molemmat tähtioppilaat ovat tehneet sen, mikä tekee TTK:sta mielenkiintoisen ohjelman: näyttäneet itsestään uuden puolen. Ottaneet tanssin tosissaan, oppineet uutta. Se ilo, mikä oppimisesta ja uuden maailman avautumisesta syntyy, loistaa näistä miehistä kauas. Samalla heistä on tullut esiin uusi puoli, julkisuuskuva on syventynyt, tai ainakin monipuolistunut.

Jukka Tammi ei varmastikaan tule tämänvuotista Tanssii tähtien kanssa -kisaa voittamaan, mutta monen suomalaisen sydämet hän on voittanut taatusti puolelleen. Toki kisan helmiä ovat Jani Toivolan kaltaiset oikeasti taitavat tähtioppilaat. Ei voi kuin vilpittömästi ihmetellä, kuinka joku voi oppia niin lyhyessä ajassa uuden taidon niin hyvin. Ja ne koreografiat! Itse en taatusti muistaisi, mihin suuntaan seuraavaksi ja hypitäänkö vai taivutetaanko. Vielä jos tämä pitäisi tehdä löhes miljoonayleisön edessä, saisin "paskahalvauksen", joka Viivi Pumpasella oli taannoin lähellä. Mutta tanssitaito ei tässä ohjelmassa kuitenkaan ole kaikki. Tunne on. Ja sitä riittää, kun onnistutaan, joskus epäonnistutaankin, voitetaan pelot, yllätetään kansa. 

Olen aina pitänyt televisio-ohjelmista, joissa mennään ilon kautta. Rakastin muinaista Bumtsi Bumia juuri sen takia, että ohjelma vaati kisaajilta heittäytymistä, eikä ohjelmassa auttanut pelätä itsensä mokaamista. Sama koskee TTK:ta, vaikkakin paljon suuremmassa mittakaavassa. Molemmissa kisaajan on kuitenkin uskaltauduttava mukavuusalueensa ulkopuolelle ja uskottava siihen, että yleisö kannustaa, ei tuomitse.

Ehkä olen tyhjäpää, kun vaikutun tällaisesta siviilirohkeudesta ja inhoan sosiaalipsykologista julkilaboratoriota, jota voi tuijottaa vaikka vuorokauden ympäri. Big Brother on jotakin sellaista, mitä en voi sietää. Alkuperäinen ajatus eräänlaisesta ihmiskokeesta on varmasti ollut oikeinkin hyvä, mutta minusta tästä kokeesta on jo ajat sitten tullut vain ja ainoastaan mautonta ja makaaberia sosiaalipornoa (ja välillä ihan aitoakin sellaista), jonka ainoa tarkoitus on saada ihmiset nolaamaan itsensä ja yleisön nauramaan nolaajille. 

Mitä kukaan saa tällaisesta "viihteestä"? Paljon enemmän minä viihdyn katsoessani ihmisten onnistuvan, ylittävän itsensä. Niissä hetkissä näkee ihmisestä jotakin oleellista, ei siinä, kun hillutaan uima-altaalla alasti umpihumalassa esittämässä muka-seksikästä tanssia kaikelle kansalle.