Luopumista

On tullut aika tehdä pojan huoneeseen tilaa tuleville joulu- ja syntymäpäivälahjoille. Tarvitaan ankaraa karsimista ja hyllyjen järjestelemistä. Kaikkein mukavinta olisi marssia kauppaan ja ostaa kokonaan uusi kaapisto, mutta jospa kuitenkin käyttäisi luovuutta ja yrittäisi puljata jo olemassaolevien kalusteiden kanssa. Säilytyslaatikot on joka tapauksessa pantava uusiksi.

Kirpparikassi täyttyi tänään hyvää vauhtia, kun lapsen kanssa yhdessä inventoimme leluja. Roskikseenkin jouduimme heittämään jokusen tavaran.Olen iloinen siitä, että poikani ei ole sillä tavalla tavaraan kiintyvää tyyppiä, jonka olisi mahdotonta luopua yhdestäkään tavarasta. Päin vastoin, hän olisi ollut valmis luopumaan yllättävänkin monesta lelusta, koska tietää, että ne saavat kirpparilla uuden kodin - ja hän itse kertyneillä rahoilla taas jotakin uutta mukavaa. Loppujen lopuksi se olin minä, joka pani hanttiin: "Ei kai me tätä myyntiin laiteta? Eikö säilytettäisi muistona? Jos vaikka sinun lapsillesi sitten joskus..."


Tuona hetkenä tajusin kirkkaasti, että olin tavaroiden mukana luopumassa yhdestä vaiheesta lapseni elämässä. Ihan pienin lapsuus oli ja meni jo. Hui. Noista jo menneistä hetkistä haluan säilyttää muistona muutaman tavaran: taaperokärryn, palikkalaatikon, jokusen kirjan. Jäihän vauvavuodesta kertomaan ainakin helistin, kangaskirja ja muoviavaimet - pojan silloiset suosikkilelut. Tavarat sinänsä eivät ole tässäkään tapauksessa tärkeitä, vaan oleellista on se, mitä ne edustavat: iloa, oivalluksia, yhdessä tekemistä, kiireettömiä hetkiä. Niistä en suostu luopumaan. Tietysti muistot elävät ilman tavaroitakin, mutta maltillinen säilöminen lienee kuitenkin sallittua, jopa suotavaa.


Lapsen kasvattaminen on kaiken kaikkiaan jatkuvaa valmistautumista luopumiseen. Kaiken, minkä tekee, tekee sitä varten, että voisi jonakin päivänä hyvillä mielin luovuttaa lapsensa maailmalle. Avata oven, taputtaa olalle ja toivottaa hyvää matkaa. Silloin pitää voida luottaa siihen, että lapsi pärjää omillaan: osaa laittaa ruokaa, siivota kodin, vaihtaa sulakkeen, parsia sukat, maksaa laskut, levätä ja huvitella sopivasti, pitää huolta ihmissuhteistaan ja tarvittaessa muistaa, että lapsuudenkodin ovat ovat aina auki tulla takaisin. Voin vain kuvitella, kuinka tuo poikasen ensilento ottaa emon vatsanpohjasta. Poikasen päätä ei huimaa, hänellä on nuoruuden hurmansa, joka kantaa. 

Onneksi oman lapseni kohdalla tuohon hetkeen on vielä aikaa kohtalaisen paljon, vaikka omatoimiseksi oppiminen onkin jo hyvällä alulla. Joskus, kun löydän itseni tympiintyneenä juputtamasta siitä, etteivät pyykit tälläkään kertaa ole löytäneet tietään pyykkikoriin vaan epämääräiseksi kasaksi kylpyhuoneen lattialle, mieleeni juolahtaa ajatus, että toivottavasti poikani tuleva puoliso muistaa kiittää minua tästä vielä joku päivä. Että opetin poikani sisäsiistiksi. Sillä sen minä aion tehdä, ennen kuin tulee aika luopua ja luottaa.