Tunneruokaa

Jostakin syystä mieleeni nousi tänään ruokamuistoja lapsuudesta. Jauhelihakastiketta ja perunoita syötiin usein, samoin makkarakeittoa. Maksakastiketta, jauheliha-makaronilaatikkoa, paistettua kalaa (jotenkin tuntui, että aina Keski-Euroopan mäkiviikon sunnuntaikilpailun aikaan äiti paistoi seitä ja keitti perunamuusia) ja joskus myös siskon tekemää junttapizzaa. Juntta oli muistaakseni hiivareikäleipää. Tai sitten ei. Muistan vain sen, että halusin pizzani aina ilman juustoa, koska sulanut juusto ällötti minua. Nyt se on herkkua, mutta poikani jakaa tämän omituisuuteni. "Ota tuo pois", kuuluu vaatimus, jos lautaselta löytyy palanenkin sulanutta juustoa. Minähän otan, oikein mielelläni. 

Lapsena halusin myös täytekakun ilman kermaa, sen sijaan vohvelista tehdyt koristeruusut kyllä kelpasivat. Isäni 50-vuotisjuhlissa kilpailimme 16 vuotta vanhemman veljeni kanssa, kumpi onnistuu saalistamaan ruusuja enemmän kakkujen päältä. En muista kumpi voitti, mutta sen muistan, että juhlapäivän iltana minulle nousi kuume ja oksensin vaaleanpunaista vohvelimössöä melkoisen kasan.

Kun olin lapsi, leivän päälle laitettiin Gotleria paksuja siivuja. Ohuen ohuita, rypsiporsaasta valmistettuja keittokinkkusiivuja ei tunnettu. Makkaraahan piti olla leivän päällä mahdollisimman paljon! Erityinen herkku oli Helgan grilliltä haettu porilainen tai ranskalaiset perunat, kaikilla mausteilla vaikka se kirpeää olikin. Myös saunan kiukaalla paistettu Helapää oli makuelämys vailla vertaa. On edelleenkin. 

Lapsena tauti kuin tauti parani juustokuorrutteisella karjalanpiirakalla ja appelsiinimehulla. Niiden syömiseen liittyy kiinteästi muistikuvat hiihdon MM-kisojen katsomisesta. 


Kun vertailen ensimmäisen vuosikymmeneni ruokatottumuksia nykyiseen tilanteeseen, huomaan, että kovinkaan moni asia ei ole muuttunut. Nykyisin syön enemmän salaatteja ja hedelmiä, lapsuudessa niitä ei ollut juuri tarjolla. Lapsuudenkodissani ei syöty oikeastaan koskaan broileria (sitä ei vielä silloin ollut saatavilla samalla tavalla kuin nyt), sieniä eikä kalaa. Myöskään pelkkää kasvisruokaa meillä ei tarjottu, liha oli tärkeä ainesosa. Nyttemmin olen ottanut nuo kaikki tärkeäksi osaksi omaa ja perheeni ruokavaliota. Perunaa ei tosin syödä samassa määrin (joka aterialla) kuin lapsuudenkodissani ja pasta ja riisi ovat aina kokojyvää. Silti olen pitäytynyt omassa taloudessani tavallisessa, suomalaisessa kotiruoassa. 

En ole koskaan innostunut etnisistä keittiöistä (en nyt laske pizzaa ja spagettia sellaiseksi) enkä mistään ihmedieeteistä. Vaikka söin ruskean kastikkeen kiintiöni täyteen alle 10-vuotiaana, en suostuisi vaihtamaan kaalilaatikkoa, karjalanpaistia ja hernekeittoa mihinkään. Poikanikin sanoo yhdeksi lempiruoakseen maksalaatikon. Hurraa! Totta kai kotoisimpiakin ruokalajeja on päivitetty 2000-luvulle sopiviksi ja ne ovat saaneet vaikutteita muualta maailmasta, aivan kuten Suomi muutenkin, mutta silti tämä pohjoisen makumaailma (tai joidenkin mielestä mauttomuusmaailma) on minulle se kaikkein rakkain. 

Joskus tulee tunne, että on enemmän äiti kuin joskus toisena hetkenä. "Enemmän"-tunne tulee silloin, kun hyytävän kylmänä syys- tai talvi-iltana onnistuu ruokkimaan perheensä jollakin supisuomalaisella kotiruoalla, itse tehdyllä tietenkin. Tai kun leipoo itse sämpylöitä, tai mustikkapiirakkaa, korvapuusteja.  Kynttilät palavat lyhdyissä ja ulkona sataa ropisee. Lapsi leikkii nätisti ja olo on muutenkin rauhallinen. "Vähemmän" -olo taas liittyy siihen kauppareissulla kiireessä mukaan napattuun bigmac-ateriaan.

Ruoka onkin enemmän kuin vatsan täytettä, pelkkää ravintoa. Ennen kaikkea ruoka on nykyihmiselle tunnetta. Vaikka en kuulukaan "otsasi hiessä sinun pitää ruokasi laittaman" -koulukuntaan, joka ei anna itselleen armoa oikaista ruoanalaitossa koskaan esimerkiksi puolivalmisteiden avulla, niin tunnistanja tunnustan itsessäni sen tunteen, että kotonaleivotussa pullassa tai isoäidin reseptillä valmistetussa kalakeitossa on mukana rakkautta enemmän kuin Saarioisen äitien tekemissä pinaattiletuissa. Kun ruoan tekee itse, tietää varmasti mitä suuhunsa laittaa. Ja saa sellaista, mistä varmasti pitää. Tai mistä lapsi pitää. Kun yllätän viisivuotiaan hänen lempiruollaan, tiedän antavani muutakin kuin ruokaa. Kaupanpäällisinä tulevat turvallisuus, ilo, joskus lohdutus tai palkkiokin. Ja aina rakkaus, muistutus siitä, että syöjää on ajateltu.