Minun Mannerheimini

Viime viikon Suomen Kuvalehdessä oli artikkeli YLE:n kohua herättäneestä Mannerheim-elokuvahankkeesta. Se pani miettimään toden teolla sitä, minkälaisista asioista suomalainen identiteetti ja itsetunto koostuu. Ovatko 1900-luvun sotavuodet ja niiden sankarit, veteraanit, saaneet liiankin suuren painoarvon? Aivan kuten artikkelissa, kysyä sopii, ketä tai mitä kunnioitamme sitten, kun viimeinenkin sotaveteraani on poissa.

Ei, tarkoitukseni ei ole vähätellä sodassa tehtyjä urotekoja. On toden totta kallisarvoista, että itsenäisyys on saavutettu ja säilytetty. Mutta millainen on se kansa, joka tätä pohjoista kamaraa asuttaa? Mikä meille on tärkeää? Voiko mannerheim olla muutakin kuin Mannerheim? Mitä?

6-vuotiaani valitsi iltasaduksi Koiramäen Martta ja Ruuneperi -kirjan. Tarinassa mukana on Runebergin runo Saarijärven Paavosta. Lapseenkin kolahti ajatus siitä, että jalo Paavo pani leipään puolet petäjäistä sittenkin, kun itsellä asiat olivat hyvin, mutta halla oli vienyt naapurin sadon. Paavo olisi voinut elää leveästi, mutta hän tunsi vastuuta lähimmäisestään. Myös paljon puhutussa sodassa menestyksen kannalta oleellista oli se, että kaveria ei jätetty.

Mitä tekee nykysuomalainen, joka on vauraampi kuin edelliset sukupolvet ikinä? Auttaako kaveria? Ei. Se huutaa oikeistopopulistisessa hurmoksessaan, että pannaan rajat kiinni, lakkautetaan kehitysapu, lähetetään neekerit Timbuktuun tai ainakin Ahvenanmaalle. Ja niin edespäin. Hävettää. Toisaalla suomalainen ihailee kaikkea, mikä on eurooppalaista, ulkomaalaista. Oma kieli, kulttuuri, tavat, ulkonäkö koetaan vääränlaisiksi. Junteiksi. Mielistellään kaikkea muka-hienompaa. Taas hävettää.

Meillä - jos kellään - on varaa auttaa kaveria. Maailma on pienentynyt. Ennen kaukana on nyt lähellä. Toisaalta meillä on myös varaa paukutella henkseleitä: olemme pieni mutta menestynyt kansakunta. Meillä menee hyvin, vaikka ei suomalainenkaan yhteiskunta tietenkään täydellinen ole.

Pikku hiljaa pitäisi kääntää katse menneisyydestä tulevaisuuteen. En usko, että Mannerheim kumppaneineen soti sitä varten, että me unohtaisimme, keitä ja millaisia olemme. Suomalainen on sitkeä, avulias, uskollinen, luotettava. Sanansa mittainen. Siitä sietää olla ylpeä. Niin kuin kauniista luonnosta, puhtaasta ruoasta, töpsänenäisestä, pellavapäisestä kansastakin.

Sen enempää alemmuuskompleksin poteminen kuin menneisyyden sankareiden loputon henkilöpalvontakaan eivät johda mihinkään. Kannattaa mieluummin ottaa oppia siitä, mikä sankareista teki sankareita ja noudattaa heidän esimerkkiään. Tosin samalla, että menneeseen ei ole enää paluuta eikä meistä tule ranskalaisia tai amerikkalaisia, vaikka meidät voissa paistettaisiin. J.V. Snellmannin sanoin: "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia!"

Ideaalia äytyy soveltaa, sillä maailma on muuttunut. Tästä Suomen Marsalkassa on kyse, ainakin, mikäli Suomen Kuvalehteen on uskominen.

Minun Mannerheimini ei oikeastaan ole Mannerheim. Pikemminkin minun sankarini on Saarijärven Paavon kaltainen, hyväsydäminen ja sitkeä tavallinen suomalainen. Vaikka nostan hattua Mannerheimille, vielä syvempään niiaan ja pokkaan tavallisen suomalaisen edessä, sellaisen, joka ei jätä kaveria.