torstai 6. helmikuuta 2014

Ihmisen kokoista

Selailin eilen postilaatikkoon tupsahtanutta Avotakka-lehteä. Oli taas kauniita ja kalliita asuntoja esitteillä. Sellaisia, joista tällainen tavallinen vuokratalliainen voi vain haaveilla. Pääkirjoituksessa kerrottiin toimittajan ensimmäisestä omistusasunnosta - ja nykyisestä. Unelmat ja tarpeet ovat kuulemma kasvaneet.

Tuli jotenkin kökkö olo.

Mihin ihminen tarvitsee määrättömästi neliöitä? Tavaroiden säilyttämiseen. Vaan tarvitseeko sitä haalia tavaraa ympärilleen niin, ettei pari-kolmesataaneliöinen talo tahdo riittää nelihenkiselle perheelle?

Tässä minun unelmani eroaa oleellisesti keskimääräisen suomalaisen unelmista. 

Viime aikoina korviini on kuiskuteltu asunnon omistamisen ihanuutta. Enkö minä kaipaa vanhuuden turvaa, enkö ikiomaa kotia? Oikeastaan en. Vaikka toki tiedän vastaavani "väärin". Toki, jos kaikki olosuhteet olisivat otollisia, mieluusti omistaisin esimerkiksi juuri tämän asunnon, jossa nyt asumme, mutta kun ei ole, en osaa olla tyytymätön. Parasta asunnon omistamisessa olisi se, että sitä voisi sisustaa mielensä mukaan ilman, että tarvitsisi kysellä lupaa mistään. Ja kyllä, ymmärrän sen, että jokainen lainanyhennys olisi niin sanotusti kotiin päin.

Mutta en toden totta edes haaveile isosta omakotitalosta puutarhoineen kaikkineen. Minulle riittää ensinnäkin vähempi tila - ja toisekseen en halua, että koti on työleiri, jonka siivoaminen, hoitaminen ja kunnosaapito ovat loppumaton urakka.

Nykyinen suomalainen kotiunelma ei taida olla millään asteikolla mitattuna kohtuullinen, jos verrataan maailmanlaajuisesti asumiseen käytettyjä neliöitä ja rahasummia. Ja yhä suurempia meitä kehotetaan unelmoimaan!  On epäekologista rakentaa palatseja, joiden lämmittämiseen ja muuhun ylläpitoon kuluu vuodessa euroja sellainen summa, jolla ruokkisi ja kouluttaisi luokallisen kehitysmaiden lapsia. Ihminen Suomalainen kaipaa niin sanottua yksityisyyttä, omaa tilaa (mikä tarkoittaa, että lapsillakin "pitää" olla pienen yksiön kokoiset omat huoneet, jokaisella tietysti omansa) ja sitten valittaa yksinäisyyttään vaikka ympärillä on "kaikkea" ja ihmettelee, kun ei tiedä mitä puolison saati lasten päässä liikkuu. Kun ei juuri koskaan nähdä. Katsotaan illat televisiota kukin omassa kopissa, saatetaan olla päiväkausia, ettei kohdata kunnolla. Pienemmät asuintilat ratkaisisivat tällaiset ongelmat.

Syksyllä Maikkarilla esitetty Suomen kaunein koti -ohjelma oli siitä mukava, että kaikki siinä esitellyt talot eivät olleet näitä sisustusblogiklooneja, vaan mukaan mahtui aidosti persoonallisiakin koteja. Eivät ne kaikki minuakaan miellyttäneet, mutta rakkaudella laitetun tunnistaa kyllä, kun sellaisen näkee. Ja sellaista minä arvostan. 

Hassu yksityiskohta ohjelmassa oli, että asiantuntijatuomarit käyttivät vähänkin pienemmistä ja tietyllä tapaa vaatimattomammista (jotka oli sisustettu esimerkiksi vanhoilla huonekaluilla ja retrokankailla) kodeista nimitystä ihmisen kokoinen. Ihmisen kokoisia olivat heidän suussaan talot, joissa ei ollut satoja neliöitä ja joita ei ollut sisustettu näyttelytilaksi vaan kodiksi. Tyypillisimmillään ihmisen kokoinen koti oli vanha rintamamiestalo, joka oli kunnostettu lapsiperheen tarpeisiin. Ihmisen kokoinenhan voisi olla hyvinkin positiivinen termi, ellei olisi nähnyt ilmettä tuomareiden kasvoilla: kuinka kukaan voi tyytyä tällaiseen?

Minusta suuruudenhulluuden sijaan unelmat myös kotirintamalla saisivat olla nimenomaan ihmisen kokoisia.

1 kommentti:

  1. Kyllä. Se on jännä miten olemme kasvaneet saamaan tyydytystä materiasta ja jossakin vaiheessa tämä homma on vain lähtenyt lapasesta. Kertakäyttökulttuuri ym. On välillä itsellekin pelottavaa, kun huomaa tuudittavansa itseään jollakin kivalla ostoksella. Mielenkiintoinen asia ja aihe jota pitäisi tuumia pidemmin...

    VastaaPoista

Kerrothan mielipiteesi päivän aiheesta. Kiitos!