Tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun loukkasin jalkani.
Ystävän häissä takorautainen kynttelikkö kaatui jaloilleni ja vasemman jalan
akillesjänne katkesi 80-prosenttisesti.
Asianmukaisen hoidon saaminen oli kiven takana. Sain
soitella ympäriinsä ja vaatimalla vaatia pääsyä lääkärin pakeille – olin
oivaltanut heti tapaturman jälkeen, että kyseessä ei ole vain viaton
pintanaarmu, josta selvitään parilla tikillä. Lopulta pääsin kuitenkin
leikkaukseen. Ja jotta asiat eivät
olisi liian helppoja, keväällä saman jalan polvesta revähti eturistiside.
Silloin kärsivällisyyttä koeteltiin toden teolla. Vieläkään jalka ei ole
entisellään, mutta arki sentään rullaa.
Vaikka kaikki alkoi jalasta, henkinen muutos on ollut paljon, paljon suurempi.
Vuosi sitten olin todella uupunut. Takana oli äärimmäisen
rankka työvuosi. Olin ollut jälleen uudessa koulussa sijaisena, ja monen
tekijän yhteisvaikutuksesta luokanvalvojan velvollisuudet tekivät työnteosta
välillä suoranaista helvettiä. Kärsin unettomuudesta. Loppukevät menikin
epämääräisen ahdistuneessa sumussa. Muutto uuteen kotiin oli ponnistus sekin,
vaikkakin onnellinen sellainen.
Jalka pakotti minut sairauslomalle. Siinä sohvalla vuoroin
istuessani ja vuoroin maatessani aloin ymmärtää, kuinka väsynyt olin oikeastaan
ollut. Oli aikaa pohtia syitä ja seurauksia, asioiden suuntaa. Lopulta päätin
toteuttaa jo vuosia mielenpohjalla itäneen ajatuksen ja kokeilla jotakin muuta
työtä kuin opettamista. Opettajuus oli jo tuttua ja turvallista – tiesin
vahvuuteni ja haasteeni. Tiesin työn hyvät ja huonot puolet.
En voi sanoa kyllästyneeni opettamiseen, mutta pakko oli
tunnustaa, että olin äärimmäisen väsynyt olemaan ikuinen sijainen, aina
ravintoketjun alimpana, vailla mahdollisuuksia kehittää itseäni ammatillisesti.
Tämä vaikutti tietysti myös suhteeseeni sekä oppilaisiin että etenkin
vanhempiin. Vaikka olin opettajana sekä muodollisesti pätevä että jo kokenut,
olin aina se väliaikaisratkaisu, jolla ei ollut lupaa kiinnittyä ja johon
kukaan ei halunnut kiinnittyä.
En ole oikeastaan koskaan tehnyt muuta työtä kuin opettanut.
Kaipasin uusia haasteita ja pois koulumaailman sisäänpäin lämpiävästä
ilmapiiristä. Sain onnekseni mahdollisuuden opetella uutta, pääsin
kustannustoimittajaharjoittelijaksi paikalliseen kustantamoon.
Olen oppinut kuluneen kevään aikana valtavasti sekä itse
työstä että itsestäni työntekijänä. Olen alkanut hiljalleen uskoa, että minäkin
osaan ja työlläni on väliä. Kun harjoitteluaikani päättyy, on hyvä, että ovi
jää raolleen. Unelmani (vakituisesta) työsopimuksesta ei täyttynyt, vielä, mutta silläkin on
varmasti joku tarkoitus. Ja asiathan voivat muuttua.
Ammatillisen kriisin lisäksi on muitakin asioita, jotka olen
vuoden aikana kyseenalaistanut. Kaikki ei ole sujunut ristiriidoitta. Olen
pahoittanut mieleni monen monta kertaa – ja valitettavasti pahoittanut myös
läheisteni mieliä. En ole tehnyt sitä tahallani, mutta muutos minussa on
vaatinut osansa. Toivon hartaasti, että saan anteeksi. Elämä kuljettaa, ei aina
samaan suuntaan. Toivottavasti yhteys silti säilyy.
Olen monessa suhteessa erilainen ihminen kuin vuosi sitten
tähän aikaan. Olen antanut itselleni luvan uupua ja toipua. Olen oivaltanut elämän
ainutkertaisuuden ja sen, kuinka nopeasti aika kuluu. Hetkeen on pakko tarttua,
jos mielii olla juuttumatta huonoon oloon. Vielä on asioita, joihin pitää
tarttua, mutta niiden aika ei ole vielä.
Olen nyt ottanut rohkeasti askeleen kohti uutta, hypännyt
tuntemattomaan. On onnellista huomata, että tie on oikea, vaikka vielä en
tiedä, mihin se tie johtaa. Ehkä takaisin kouluun, ehkä jonnekin aivan muualle.
Aika näyttää. Epävarmuudensietokykyä koetellaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerrothan mielipiteesi päivän aiheesta. Kiitos!