Lintukoto

Sitä kuvittelee asuvansa varsinaisessa lintukodossa. Suomessa, pienehkössä kaupungissa. Ehkä se on tämä asukasyhteisömme, jonka pihapiirissä on Pikku Pietarin pihan tunnelmaa, mutta joku minut on hämännyt taas tuudittautumaan turvallisuudentunteeseen. Ei täällä mitään satu. Olemme turvassa. 

Sitten sitä lukee lehdestä tällaista. Että joku hullu on sitten ajatellut räjäyttää jotakin jossakin. Todennäköisesti ihmisiä olisi kuollut, vammautunut, traumatisoitunut. Onneksi mies saatiin kiinni, ennen kuin mitään ehti tapahtua. Vaikka oikeastaan jo ehti.

Tämänkaltaiset uutiset ovat hyvin ristiriitaisia. Ne sekä lisäävät että järkyttävät turvallisuudentunnetta. Toisaalta sitä havahtuu pelkäämään: tämä kotoinen kaupunki ei olekaan lintukoto, vaan mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa. Toisaalta turvallisuudentunnetta lisää, kun lukee poliisin onnistumisista. Tekevät hyvää työtä. Läheskään kaikesta kansalaiset eivät edes tiedä.

Toisinaan tulee mietittyä, millaisen maailman sitä lapsilleen jättää. Aiemmin mietin enemmän ympäristöasioita. Luonnon tuhoutumista, saasteita, ilmaston lämpenemistä... tietenkään nämäkään ongelmat eivät ole minnekään kadonneet. Ja onhan ihminen ollut hullu aina. Mutta jotenkin - välinpitämättömyys on lisääntynyt. Väitän, että lisääntyneet joukkosurmat johtuvat osaltaan yli-individualistisesta kulttuurista. Oma napa on tärkein, ja vain se. Apua ei pyydetä, ainakaan ajoissa, eikä sitä myöskään anneta. Omillaan pitää pärjätä. Se on kunnia-asia. Heikko ei sovi olla.

Lapsen kasvattaminen tällaiseen maailmaan tekee välillä pahaa. Mitä vain voi sattua missä tahansa koska tahansa. Tosin niin voi käydä ilman ihmistäkin. Lintukotoa ei ole. Poliisi ei suojele minua kaikelta, mitä ikinä keksinkin pelätä. Eikä lastani.