Summa summarum 2011

On aika panna vuosi 2011 pakettiin ja nostaa muistojen hyllylle. Mitä vuodesta jäi mieleen ja sydämeen.

TAMMIKUUSSA juhlittiin poikani syntymäpäivää. "Neljäs vuosi mennä kiisi, nyt niitä on jo täydet viisi!" - muuta ei voinut todeta. Tämä kuudes elinvuosi on kasvattanut lastani monella tavalla. On tullut pituutta ja painoa, mutta hampaat ne eivät tunnu tippuvan, vaikka kuinka odottaisi. Siis lapsi odottaa, en minä. Tai no, vähän minäkin. Sattuneesta syystä myös henkistä kasvua on vaadittu - äiti jalka paketissa suhteellisen avuttomana opetti poikaa itsenäisyyteen. Huomaankin, että yksi aika on lopullisesti takana: lapseni osaa syödä, pukea ja pyyhkiä pyllynsä itse. 

HELMIKUU kului talvea rakastaessa. Luisteltiin, hiihdettiin, laskettiin pulkkamäkeä, luisteltiin, pulkkailtiin, hiihdettiin... 

MAALISKUUSSA minä täytin 33 vuotta. Joka toinen päivä kauhistelen, kuinka vanha olen - ja sitten taas niinä toisina olo on kovinkin nuori. Järkyttävintä, vaikkakaan ei kovin järkyttävää on se, kun katselee omia valokuviaan. Mieli on kuin kaksikymppisellä (paitsi että ei sinne päinkään), mutta peilikuva kertoo, että se ikä meni jo. Kauan sitten.) Kaiken kaikkiaan tämä ikä on hyvä. En kaipaa tästä mihinkään, mutten myöskään pelkää tulevaa.

HUHTIKUSSA Suomi sai uudet kansanedustajat. Tunnustuksellinen vihreä vassaripaska ei taaskaan ollut osata valita puoltaan. Henkilö ratkaisi. Uusi eduskunta on värikäs joukko suomalaisia. On hienoa, että mukaan mahtuu Jani Toivolan kaltaisia tasa-arvon edistäjiä. Valitettavasti joukossa on myös sitä toista ääripäätä. Neekeriukko- ja muut moukkamaisuudet saivat minut ainakin ahdistumaan Suomen suunnasta. Tällaista kotimaata en halua. Haluan olla ylpeä kansastani, ja kotimaastani, mutta taantumuksellinen oikeistopopulismi oli vetämässä maton alta kaikelta sellaiselta, mihin uskon. Inhimillisyydeltä, humanismilta, tasa-arvolta.

Keväällä sairastuin myös unettomuuteen. Ensin nukahtaminen oli vaikeaa, sitten mahdotonta. Onneksi tilaani löydettiin lopulta käypä hoito. Iso osa keväästä meni järjettömässä univelassa. Muistot tuolta ajalta ovat hyvin sumuiset. Kiukun ja pinnistelemisen kyllä muistan.

TOUKOKUUSSA muutimme. Meillä ei ollut mitään aikomusta muuttaa edellisestä asunnostamme minnekään. Sitten yhtenä päivänä tuttavani soitti. Olin vuosia katsellut puistomatkoilla maailman kotoisimman näköisen taloyhtiön asuntoja. Siellä olisi meille koti tarjolla. Tartuimme tarjoukseen. Äitienpäiväorvokki pääsi koristamaan uuden kotimme terassia. Muutto oli parasta, mitä perheellemme on pitkään aikaan tapahtunut. Jo nyt rakastan tätä paikkaa.

KESÄKUU meni toipuessa työvuodesta ja unettomuudesta. Totaalilomaillessa. Kuuma oli.


HEINÄKUUSSA loukkasin jalkani. Ystäväni häissä takorautainen kynttelikkö kaatui jalalleni. Kantapään tienoille tuli ilkeän näköinen avohaava. Tiesin heti, ettei se ollut koko totuus. Ensiavussa kohtelu oli kuitenkin tylyä: oletus oli se, että potilas on itse humalassa törttöillyt, joten häntä ei tarvitse kuunnella. Meni lopulta yli kuukausi, ennen kuin sain ajan sellaiselle lääkärille, joka uskoi minua. Tuomio: akillesjänne poikki. Leikataan. Leikkaus sinänsä sujui hyvin ja toipuminenkin on edennyt suhteellisen hyvin aikataulussa, mutta matkalla on ollut monia sellaisia mutkia, jotka ovat horjuttaneet vakavasti uskoani suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan ja etenkin sen julkiseen terveydenhuoltojärjestelmään. Minä, nuori ja kipakka nainen, jolla on älyä ja ajatus kulkee, pärjään taistelussa viranomaisia vastaan. Toisin voi olla - ja on - heikompien laita. Mietin esimerkiksi pitkäaikaissairaita, vanhuksia, vammaisia... saavatko he varmasti asianmukaista hoitoa vaivoihinsa, jos eivät osaa tai jaksa pitää puoliaan. Vastaus on yksiselitteinen ei. Jotakin pitää tehdä.

Heinäkuussa tapahtui Norjassa kammottava tragedia, joka kosketti koko Pohjolaa. Vakavasti mielisairas ikätoverini tappoi useita kymmeniä viattomia ihmisiä brutaalilla tavalla. Hän oli ristiretkellä humanismia vastaan. Tämä on niitä tapahtumia, joiden ymmärtämiseen ei käsityskyky riitä. Voi vain ottaa osaa suruun ja todeta: Voima olkoon kanssasi. 

Heinäkuussa aloitin myös tämän blogin kirjoittamisen. Halusin kokeilla, millaista on blogata ja haastaa itseni kirjoittamaan. Olen iloinen siitä, että olen saanut jo 18 lukijaa, ja sivulla on käyty jo kohta 15 000 kertaa. Lämmin kiitos teille kaikille :)!


ELOKUU ja SYYSKUU menivät jalkaa sairastaessa.


LOKAKUUSSA seinät alkoivat kaatua niskaan. Olin ollut kotona yhtäjaksoisesti useampia viikkoja. Vieraita tuli ja meni, mutta itselläni oli olo, että olen sivussa kaikesta. Sama olo jatkui MARRASKUUNKIN. Kaikilla läheisillä oli kiire arjen pyörityksessä. Minulla päivät täyttyivät - ei mistään. Jos ei jalkajumppaa lasketa. Luin, kirjoitin, jumppasin, yritin huushollata voimieni mukaan, mutta hiljaisen ja hitaan elämän sietäminen otti koville.


JOULUKUUSSA hellin yhä voimakkaammin mielessäni unelmaa ammatin vaihtamisesta. En osaa sanoa, mistä tämä kaikki johtuu. Pidän opettamisesta edelleen. Silti haluaisin kokeilla jotakin muuta. Unelmani on saada elantoni kirjoittamalla. Päätin aloittaa journalistiikan opinnot avoimessa yliopistossa, ja kirjoittajakoulutuskin kangastelee mielessä. 

Ammatillisesti olen uuden vuoden kynnyksellä uuden edessä. Se on jännittävää, pelottavaakin. Mutta ennen kaikkea kiehtovaa. Toivon uskaltavani tavoitella unelmaani ja toivon, että asiat loksahtavat paikoilleen. 


Maailma varmaan kulkee ensi vuonnakin omaa, kummallista rataansa, niin tämä minun oma pieni maailmani kuin yhteinen maailmammekin. Väistämättä tulevanakin vuonna tapahtuu iloisia asioita - ja ikäviä asioita. Molemmat on kohdattava, yritettävä ymmärtää. Ihmiset, luonto, uskonnot, markkinavoimat, henkinen ilmapiiri, ne kaikki yhdessä ja erikseen näyttävät suuntaa tulevalle vuodelle. Ja moni muukin asia. Eurooppa kärvistelee talouskriisissä. Yksi povaa julmettua taantumaa, toinen sanoo, ettei tavallisen kuluttajan pidä ottaa tätäkään liian vakavasti. Kaikesta selvitään, tavalla tai toisella. Sitkeästi mennään eteenpäin. Maailma muuttuu, niin minäkin. (Paavo Väyrynen ei.)


Tuo eteenpäin meneminen onkin kiinnostava juttu. Mitä eteenpäin meneminen on? Kehitystä, mutta ainako vain taloudellista sellaista? Miksi pitäisi olla koko ajan enemmän rahaa ja materiaa, aineellista hyvää? Mihin saavutettua taloudellista hyvää käytetään? Miten oppia ajattelemaan oman edun sijaan yhteistäkin hyvää? Entä henkinen kehitys, tuleeko sitä? Ovatko kriisi ja katastrofi, yhteinen tai yksityinen, ainoita oppimisen edellytyksiä?

Toivoisin, että jokainen ottaisi tavoitteekseen oppia ensi vuonna ainakin kaksitoista uutta asiaa, yksi jokaisessa kuussa. Tai viisikymmentäkaksi, yksi uusi asia viikossa. Tai kolmesataakuusikymmentäviisi, yksi päivässä. Toinen toive olisi, että jokainen tekisi joka päivä edes yhden hyvän teon, pienekin. Suojellaan luontoa ja ihmisarvoista elämää!

Uusi vuosi on jo ovella, ihan kulman takana. Minä aion tehdä kaksi lupausta noiden edellisten lisäksi. Ne ovat tavoitteita. Lupaukset ovat eri asia. Ensimmäinen lupaukseni liittyy Suomen ja suomalaisten hyvinvointiin, toinen omaani. Lupaan äänestää presidentinvaaleissa Pekka Haavistoa ja lupaan laihduttaa. Näistä lisää tulevissa postauksissa.

Olkoon vuosi 2012 täynnä lämpöä, tähtisäihkettä, hyvinnukuttuja öitä ja turvallisia seikkailuja!