Loppukiri

Presidentinvaalikampanjoiden loppukiri on alkanut. Ehdokkaat mainostavat ja kehuvat itseään minkä ehtivät. Kehtaamisesta ei ainakaan ole puutetta. 

Parhaassa nosteessa tuntuu olevan vihreä ehdokas Pekka Haavisto. Haavisto onkin osoittautunut kampanjansa myötä todelliseksi sovittelijaksi. Toki sahavierailu perussuomalaisten kansanedustajan sahalla oli oivallinen mediatemppu, samoin tämänpäiväinen Homma-foorumilaisten haastateltavaksi antautuminen. Silti Haavistolle täytyy nostaa hattua siitä, että hän on uskaltautunut kampanjassaan oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja siten vahvistanut imagoaan tasa-arvon ja rauhan rakentajana. Samaa työtä Haavisto on tehnyt kansainvälisillä areenoilla. Nyt on kotimaisten teemojen vuoro. Olisi helppo ratkaisu Haavistolta tyytyä kosiskelemaan vain vihreiden omia kannattajia ja vihreän liikkeen liepeillä olevia, mutta niin ei presidenttiä tehdä. Suomi tarvitsee rohkeaa ja avarakatseista arvojohtajaa, joka elää tässä ajassa, ei menneessä.

Gallupeissa ykkössuosikin aseman saavuttanneen Sauli Niinistön taktiikka sen sijaan näyttää olevan varovaisuus, miellyttäminen. Kokoomuslainen välttää sanomasta mitään, mikä ärsyttäisi - no, yhtään ketään. Tästä seuraa tietynlainen teflon-vaikutelma. Niinistöstä ei saa otetta, sillä hän ei sano oikein mihinkään mitään. Harmi, sillä johtajalta vaaditaan uskallusta seisoa arvojensa takana.


Iso-Paavo, Lipponen, on ollut turhan näkymätön. Tuntuu, että demarit eivät ole täysillä ehdokkaansa takana, eikä eläkeläinen jaksa selvästikään painaa. Valitettavasti valtiovarainministerillä on työnsarkaa omissa tehtävissään niin, ettei hän yksinkertaisesti ehdi rummuttamaan Lipposen puolesta, ja jostain kumman syystä Mikael Jungnerinkin sosiaalisen median viidakkorumpu on hyytynyt ratkaisevalla hetkellä. Taitaa olla niin, että sukupolvien välinen kuilu on liian suuri. Iso-Paavolla on kyllä sanottavaa, mutta tässä kisassa puheenvuoroja ei tarjota, ne pitää ottaa.

Keski-Paavo osaa tämän kaimaansa paremmin. Väyrynen ottaa puheenvuoron, selittää mustan valkoiseksi tai vaikka vaaleanpunaiseksi jos hän itse niin haluaa. Hänen horjumaton itseluottamuksensa tekee vaikutuksen ja kampanjointitahti on tiivis. Väyrynen muistaa aina kertoa, kuinka hänen vaalitilaisuuksissaan salit ovat täynnä. Ihmekös tuo, kun valitut salit sattuvat olemaan kokoluokkaa postimerkki. Olen sitä mieltä, että tämän vuoden Putous on turha, sillä Väyrynen ansaitsee itseoikeutetusti Vuoden Sketsihahmon palkinnon.

Pikku-Paavo Arhinmäki on mies paikallaan. Siis Vasemmistoliiton puheenjohtajana. Ja presidenttiehdokkaanakin siinä mielessä, että hänen kaltaisensa räksyttävä rakkikoira tuo eloa keskusteluihin. Mutta ei hänestä presidentiksi ole. Vielä. Katsotaan parinkymmenen vuoden kuluttua uudelleen.

Timo Soinista en välitä puhua nyt lainkaan. Tyydyn toteamaan, että miehellä ei ole minkään valtakunnan todellista hinkua päästä johtamaan tätä maata. Kunhan esittää. (Ohessa poikani näkemys Timo Soinista)


Naiset ovat jääneet valitettavan varjoon tässä kisassa. Sari Essayah on selkeäsanainen ja osaava poliitikko, mutta myös iloinen uskovainen niin helluntailaisena kuin kristillisdemokraattina. Hän suorittaa ehdokkuuttaan tunnollisesti ja siinä mielessä realistisena, että hänellä ei ole mitään asiaa kärkikahinoihin. 

Eva Biaudet on siinä mielessä oikealla asialla, että tasa-arvoasioita täytyykin pitää esillä. Mutta oliko Biaudetilla muuta sanottavaa? Minulle Biaudet edustaa tässä vaalikamppailussa kimittävää yhden asian kukkahattutätiä, jolla ei ole resursseja tehdä todellisia tekoja esilletuomiensa asioiden puolesta.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Haavisto olisi menossa Niinistön seuraksi toiselle kierrokselle. Jo tämä olisi todellinen jytky, viime eduskuntavaalien ärsyttävintä sananpartta lainatakseni. Puhumattakaan siitä, että Haavisto valittaisiin tasavallan presidentiksi. Jos edes ensinmainittu toteutuisi, näytettäisiin pitkää nenää taantumukselliselle persu-politiikalle. Tämä loisi uskoa valoisampaan suomalaiseen tulevaisuuteen eurooppalaisesta talouskriisistä huolimatta. Samalla päästäisiin keskustelemaan oikeista asioista vailla populistista show'ta, tasa-arvosta, ihmisarvosta, ihmisyydestä ja inhimillisyydestä. Kovempien teemojen lisäksi.

On mielenkiintoista seurata, millaisen loppukirin ehdokkaat ottavat. Säilyykö Niinistön etumatka? Mihin saakka Haaviston noste riittää? Virkistyykö Lipponen, nolaako Soini itseään lisää? Onnistuvatko Väyrynen ja Arhinmäki kumpikin omalla tavallaan tuomaan väriä keskusteluun? Saavatko naiset ääntään paremmin kuuluville? 

Erityisellä mielenkiinnolla seuraan, millaisiin tilaisuuksiin ehdokkaat ottavat osaa. Uskaltautuvatko muut Haaviston esimerkkiä seuraten oman mukavuusalueensa ulkopuolelle? Sellaiseksi ei lasketa Lipposen päiväkotivierailua, sillä kaikki tietävät, että hänellä on itsellään suhteellisen pieniä lapsia. Päiväkotivierailulla ei kerätä edes sympatiapisteitä, niin läpinäkyvää ääntenkalastelua se on. Iso-Paavo lukemassa satua lapsille on toki hellyttävä näky, mutta ei vahvista uskoani hänen poliittisiin resursseihinsa. Sahasovittelun kaltainen toiminta sen sijaan edistää mielikuvaa siltojarakentavasta presidentistä.


Mummuni tapasi muistuttaa, että naisen on äänestettävä kaikissa vaaleissa, kun nyt äänioikeus on meillekin annettu. Meille nuoremmille äänioikeus on itsestäänselvyys. Liiankin. Äänestysaktiivisuus on matala, eikä politiikan koeta liittyvän tavallisen ihmisen arkielämään niin paljon, että vaivauduttaisiin uurnille. Väärin! Mitä vähemmän äänestäjiä on, sitä vähemmän yhteiset asiat itse kullekin kuuluvat. Jokaiset vaalit ovat mahdollisuus vaikuttaa. 


Minun loppukirini ennen vaaleja on sellainen, että aion pitää esillä sitä, kuinka tärkeää äänestäminen on demokratian toteutumisen kannalta. Meille on annettu oikeus vaikuttaa. Sitä oikeutta ei kannata jättää käyttämättä.