Joulu, juhlista jaloin - joulujuhlista jaloin (ei, vaan käsin)

Joulua odotellaan. Pikkujoulukausi on kiivaimmillaan, ja kohta joulua juhlitaan myös kerhoissa, päiväkodeissa ja kouluissa. 

Paitsi että ei juhlita. Poikani päiväkodissa ei ole ollut kuluneen kolmen vuoden aikana kertaakaan kunnollista joulujuhlaa (eikä sen puoleen kevätjuhlaakaan). Juhlattomuutta perustellaan paitsi uskontoneutraaliudella, myös sillä, että juhlien järjestäminen on poissa normaalista hoitoresurssista. Jos kolme hoitajaa on kaksi tuntia juhlissa työaikansa ulkopuolella, se tarkoittaa ryhmälle kuuden tunnin vajaamiehitystä. Se on iso lovi päiväkodin arjessa. Joulujuhlia onkin korvattu lasten ja vanhempien yhteisellä puurohetkellä ja lasten tonttupolulla. Molemmat mukavia ja tärkeitä hetkiä, mutta eivät ne koko päiväkodin - tai oman ryhmän - yhteistä juhlaa korvaa.


Tietenkin olen itsekäs tässä asiassa. Haluaisin niin kovin päästä katsomoon nyyhkimään, kuinka suloisesti juuri minun poikani esiintyy. Tonttuna, hiirenä tai vaikka kivenä. Juuri hän olisi se paras laulaja ja reippain esiintyjä. Haluaisin päästä halkeamaan ylpeydestä. 
 Vaikka leikkiä laskenkin, yhteisillä juhlilla olisi mielestäni paikkansa päiväkodin toiminnassa.

Ensinnäkin yhteiset juhlat kasvattaisivat yhteisöllisyyttä. Äkkiseltään kuulostaa ehkä naiiville, mutta uskon, että yhteiset hetket ja kokemukset ovat tärkeitä yhteishengen kannalta. Päiväkoti ei ole vain lastensäilytyspaikka vaan oikeasti tärkeä paikka pienten elämässä. Ei ole yhdentekevää, kuinka vanhemmat siihen suhtautuvat.

Toisekseen juhlat ovat oiva tilausuus opetella tapakulttuuria. On turha ihmetellä, miksi teinit tai aikuiset tulevat juhliin verkkareissa ja pulisevat omiaan äänekkäästi tai rötväävät ruokapäydässä, ellei juhlapukeutumista ja arvokasta käyttäytymistä ole opeteltu. Juhlien tunnelma ja positiiviset juhlakokemukset kantavat kyllä. Se, joka muistaa jo lapsuudesta, kuinka juhlissa käyttäydytään, osaa aikuisena nauttia juhlahetkistä eikä huomio kiinnity kiristävään kravattiin tai käsilaukussa soivaan kännykkään.

Kolmanneksi kannatan juhlia esiintymistaidon ja -uskalluksen kehittymisen takia. Jos lapsi pienestä saakka tottuu laulamaan yleisölle oman ryhmänsä kanssa, leikkimään lavalla tonttuleikkiä tai vaikkapa näyttelemään pienesti, niin esiintymisestä ei ehkä tulekaan vanhempana sellaista peikkoa, jonka takia kaikenlainen yleisön edessä oleminen pelottaa. Positiiviset esiintymiskokemukset ovat avain uskallukseen. Siksi jokaiselle soisi mahdollisuuksia kokea sellaisia jo lapsena. Sen kiitollisempaa yleisöä kuin omat vanhemmat (ja hoitokaverit) ei olekaan. Heille jos kelle on turvallista esiintyä, sillä vaikka lapsi seisoisi sanaakaan sanomatta paikallaan rullaamassa leninkiään kohti leukaa niin kuin minä aikoinani tein, vanhemmat suhtautuvat hellyydellä ja kannustavasti. 

Mitä tulee uskontoneutraaliuteen, tiettyyn rajaan saakka pyrkimys on ymmärrettävä. Itsekin suhtaudun hiukan varauksellisesti päiväkotien uskontokasvatukseen. Mielestäni esimerkiksi kirkkoretket ovat turhia. Olen silti antanut lapseni osallistua niihin, sillä suomalaisen kulttuurin ymmärtämisen kannalta on oleellisen tärkeää tuntea kristinuskon perusteita. Moni joululaulu - myös, tai oikeastaan etenkin, hengellistä sanomaa sisältävä - on kuitenkin suhteellisen kiinteä osa jouluperinnettämme. Uskonnotonkaan tuskin menee pilalle, vaikka sellaisia laulaisikin. Suomessa kirkko ja valtio kuuluvat toistaiseksi yhteen (minusta ne joutaisi kyllä erottaa toisistaan, mutta se on sitten eri kirjoituksen aihe se), joten on aivan perusteltua, että päiväkodeissa joulusta ja vaikkapä pääsiäisestä puhutaan, vaikka kaikki lapset eivät kristinuskoa tunnustaisikaan.

Jäämme siis tänäkin vuonna vaille päiväkodin joulujuhlaa. Yritän kestää sen ja ottaa kaiken irti kodin joulutunnelmasta: joululevyistä, piparintuoksusta, lahjapaperin rapinasta ja hyllynreunalle asettuneesta enkelikuorosta. Sen arvokkain jäsen on kohtsillään 60 vuotias. Muistan, kuinka ihailin enkeliä äitini tädin luona koko lapsuuden. Tuntuu vaikealta uskoa, että Aili-täti halusi antaa enkelin juuri minulle perinnöksi. Tämä enkeli (takarivissä vasemmalla) on niitä aarteita, jonka arvoa ei voi rahassa mitata.