Mummot kumoon!

Kävin tänään kaupungilla mummojen tallattavana. Ensin tavaratalossa yksi veti rollaattorillaan päin vastikään leikattua jalkaani. Tilaa olisi kyllä ollut kurvata hiukan kauempaakin, mutta tämä vanhus katsoi asiakseen ajaa päin minua. Anteeksipyyntöä ei tietenkään kuulunut. "Minä vähän tästä oikaisen", kuului selitys. Entä jos tilallani olisi ollut betoniporsas, olisikohan hän silloinkin "oikaissut"? Toinen tapaus sattui kahvilassa. Tiskillä oli pariskunta valitsemassa syötäviä, jäin jonottamaan heidän taakseen, kuten asiaan kuuluu. Paikalle saapui mummo, joka etuili sekä minua että edelläni olevia vaikka varmasti huomasi syntyneen jonon. Eikä siinä vielä kaikki, eteeni kiilasi vielä toinenkin mummo. Siinä kohtaa en voinut enää pitää suutani kiinni, vaan huomautin olleeni vuorossa ensin. Mummo meni taakseni, mutta huohotti koko ajan niskaani ja runteli kantapäitäni kävelykepillään. Teki totisesti mieli potkaista mummoa, tai ainakin sitä kävelykeppiä, mutten tietenkään tehnyt niin, koska sellainen on epäkohteliasta käytöstä.


Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun törmäsin eläkeläismummojen röyhkeyteen ja suoranaiseen ilkeyteen kanssaihmisiä kohtaan. Humalaisten öykkäreiden lisäksi mummot ovat usein se inhottavin ihmisryhmä, johon esimerkiksi kaupungilla kulkiessaan törmää. He kiilaavat, etuilevat, tönivät ja kaupan päälle usein sättivät kovaan ääneen. Mummot käyttäytyvät ikään kuin se, että on elänyt pitkään, palvellut isänmaata ja maksanut veroja kauemmin kuin muut oikeuttaisi kohtelemaan heitä miten sattuu. Eikö pitkän elämänkokemuksen pitäisi näkyä sydämen sivistyksenä, esimerkillisinä käytöstapoina, hienotunteisuutena? Mummo-ikäluokan miehet, papat, ovat usein naisia paljon korrektimpia ja rennompia. Heillä ei ole kiire minnekään ja aina on aikaa vaihtaa muutama sana vaikkapa kassajonossa. Papoista tekee mieli tykätä, mummoista ei niinkään.


Uskon, että moni mummo on yksinäinen ja seurankipeä. Epämiellyttävä käytös tuskin on oikeasti tahallista vaan alitajunnasta kumpuava keino saada huomiota. Matti Nykäsen tyyliin "julkisuutta se on huonokin julkisuus". Mummon puoliso on ehkä kuollut ja lapset asuvat kaukana. Paras ystäväkin on joutunut sairaalaan. Itselläkään ei ole enää voimia puuhailla ja harrastaa entiseen malliin. Kolottaakin. Energia, jota ei pääse purkamaan haluamallaan tavalla, purkautuu kiukkuna tai masennuksena. Tämän tiedän omasta kokemuksesta, vaikken vielä mummo olekaan.

Toisekseen suhtautuminen vanhuksiin on muuttunut. Tämä aika on sellainen, että kaikki haluavat rusinat pullasta, myös ikäihmiset. Ennen eläkeläinen oli todella vanha.
Hampaaton mummo ei poistunut kamarista kuin korkeintaan kirkkoon ja kinkereille. Tällaista todellista vanhusta kunnioitettiin kaikkensa antaneena eri tavalla kuin nykyajan vanhuksia. Nythän kuusi-seitsenkymppiset, eivät edes kaikki kahdeksankymppiset tosiaankaan keiku haudan partaalla, vaan elävät aktiivista ja antoisaa niin sanottua kolmatta elämää. Yhteydenpito nuorempaan sukupolveen voi olla kaikista pelistä ja vehkeistä huolimatta hataraa, kun läheiset asuvat kaukana. Viisi minuuttia puhelimen päässä ei tyydytä mummon seuran- ja elämäntarvetta samalla tavalla kuin aiempien sukupolvien kanssa samassa taloudessa kasvaneet lapsenlapset. Moni mummo muistaakin omasta nuoruudestaan sen, kuinka vanhusten puolesta - ja aivan syystä - tehtiin kaikki. Vanhus oli se, jonka pillin mukaan nuorempi polvi tanssi. Mukavaahan se varmasti oli, jos siitä pystyi nauttimaan.

Minun olisi tietenkin pitänyt kysyä rollaattorimummolta mitä hänelle kuuluu, millainen joulu hänelle on tulossa ja tarjota vaikka kahvit läheisessä konditoriassa. En tehnyt sitä, syystä. Keskityin kiroilemaan jalkaani, johon kieltämättä sattui kovasti. Kävelykepillään minua runnelleen mummon olisin mieluusti päästänyt jonossa edelleni, jos hän ei olisi käyttäytynyt niin ikävästi meitä nuorempiaan kohtaan. 

En tarkoita sitä, erttä vanhusten pitäisi jotenkin nöyristellä meitä nuorempiaan. Kulkea katujen ja seinien vieriä, jos nyt ylipäätään ihmisten ilmoille uskaltautuvat. Ei puhettakaan! Rinta rottingilla heidän pitäisi kulkea olla ylpeitä elämänkokemuksesta ja -taidoista, joista me nuoremmat voimme oppia. Kanssaihmisiä voisi silti arvostaa. Jokainen me olemme samanarvoisia täällä, vauvasta vaariin. Ja mummoon.

Yhteiskunnasta on tullut viime vuosikymmeninä siinä mielessä tasa-arvoisempi, että kenenkään ei tarvitse sietää huonoa kohtelua öykkäreiltä näiden iästä, sukupuolesta tai asemasta huolimatta. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, sanotaan. Tämä pätee myös mummoihin.