Perhettä perustamassa

Eilen pohdin normienmukaista perhe-elämää. Aiheeseen sopivasti liittyen luin myöhemmin päivällä Jani Toivolan blogikirjoituksen, joka käsittelee tasa-arvoista avioliittolakia sekä samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeutta - tai niiden puutetta. Olen Toivolan kanssa äärimmäisen paljon samaa mieltä. En väitä, että adoptioprosessi olisi helppo tai ongelmaton sen enempää lapsen kuin vanhempienkaan kannalta, mutta tuntuu, että siitä on tehty kohtuuttomankin vaikeaa. Maailmassa on miljoonittain lapsia vailla kotia. He istua kyyhöttävät jossakin lastenkodin nurkassa ja odottavat, että joku ottaisi syliin, katsoisi silmiin, rakastaisi. Toisaalla taas on pariskuntia ja yksineläjiä, jotka kaipaavat kipeästi omaa lasta. 

Miksi näitä tarpeita ei voida auttaa kohtaamaan nykyistä helpommin?

Adoptioprosessi on nykyisin sellainen, että adoptiolasta haluavalta vaaditaan suorastaan yli-inhimillisiä ominaisuuksia, jotta kelpaisi vanhemmaksi. Typerintä on se, että täytyy olla avioliitossa elävä hetero. Ihan niin kuin noista ominaisuuksista kumpikaan olisi minkäänlainen tae hyvälle perhe-elämälle.

Tietenkin adoptoijan motiiveista ja ennakoitavissa olevista ongelmista pitää ottaa selvää, mutta veikkaanpa, että valtaosa lasta toivovista on täysin normaaleja ja tavallisia ihmisiä riippumatta perhemuodosta tai seksuaalisesta suuntautumisesta. Varmasti he ovat sellaisia, joilla on lapsenmentävä aukko sydämessä. En myöskään usko, että perhettä vailla olevat lapset kaipaavat mitään ihmeellistä. Tavallinen arki ja tavallinen perhe riittävät. Enkä tarkoita nyt tavallisella näitä naimisissa olevaa heteroparia, vaan ketä tahansa kahta aikuista, jotka elävät sillä tavalla säännöllistä ja vakaata elämää, että voivat tarjota lapselle turvallisen kodin. Perheen vanhempien sukupuolijakaumalla on hyvin vähän tekemistä näiden ominaisuuksien kanssa. 


Usein kuulee perusteltavan kielteistä kantaa sateenkaariperheiden adoptiotoiveisiin sillä, että adoptoitavaksi annetuilla lapsilla on jo kyllin rankkoja kokemuksia taustallaan, ja normiperheestä poikkeava perhe on heille liikaa. Riski tulla kiusatuksi on liian suuri.Tässä kohtaa kysyn aina, että oikeastiko joku voi olla sitä mieltä, että lapselle on parempi jäädä kyyhöttämään sinne orpokodin nurkkaan kuin päästä rakastavaan ja tasapainoiseen perheeseen? Itse olen jyrkästi eri mieltä. Vanhempien seksielämä ei vaikuta lasten elämään heteroperheissäkään, joten miksi ja miten se sitten homo- tai lesboperheissä vaikuttaisi? 

Hyvä vanhempi on tasapainoinen ja turvallinen, sitoutuu lapseen ja huolehtii tämän perustarpeista. Antaa rakkautta ja rajoja. Niin kuin Jani Toivolakin kirjoittaa, adoptiossa tärkeintä on lapselle turvallinen, rakastava koti. Muulla ei ole väliä. Tai ei pitäisi olla. Jos on, ollaan taas sotkeuduttu normiviidakkoon, siihen, jonka ihminen on omassa päässään luonut ja jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.


Perheen käsite ylipäätään on kiinnostava. Yhä harvempi perhe on perinteinen kahden naimisissa olevan heteron muodostama ydinperhe. Yksinhuoltajia ja uusperheitä on enemmän kuin koskaan - ja perheissä voi olla sinun, minun ja meidän lapsia, kenties myös eksien lapsia edellisistä liitoista. Sateenkaariperheitäkin löytyy. Mikä tekee perheen? Yhteiskunnan toimintojen kannalta tarvitaan virallista perheen määritelmää, mutta käytännön näkökulmasta määritelmät voivat olla riittämättömiä ja joustamattomia. Perheitä voivat muodostaa sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole sukua toisilleen.

MTV3:n mainio draamasarja Klikkaa mua esitteli kuluneen syksyn aikana modernin suomalaisen perheen. Nuoret aikuiset muuttavat usein opiskelemaan kauas lapsuudenkodistaan ja sukulaisistaan. Näin oli sarjan päähenkilön, Ellankin, laita. Siteet biologiseen lähipiiriin voivatkin olla välimatkan takia heikot, koska mahdollisuuksia tapaamisiin on suhteellisen vähän. Kaukana asuvista sukulaisista ei välttämättä olekaan tueksi kriisi- ja ongelmatilanteissa. Jos mummo asuu toisella puolella Suomea, hänestä ei ole apua akuutissa lapsenhoito-ongelmassa, eikä sisko voi tuoda vatsatautiselle jaffaa ja korppuja, jos välimatkaa on useita satoja kilometrejä. 

Ystävät sen sijaan ovat lähellä. Heidän kanssaan voi jakaa iloja ja suruja ihan kasvotusten, ja lastenhoitoapuakin järjestyy. Klikkaa mua -sarjan Ellalla oli varmasti suomalaisittain poikkeuksellisen tiivis ystäväpiiri, mutta jotakin hyvin tuttua hänen perhekuviossaan oli. Televisiosarjan Ellan perheeseen kuuluivat lapset ja lasten isät, uudet puolisot sekä ystävät omine perheineen. Oman äitinsä kanssa Ellalla oli sen sijaan selvästi ongelmallinen ja etäinenkin suhde.  

Itsekin koen ystävät läheisemmiksi kuin esimerkiksi omat sisarukseni, jotka eivät tiedä minusta juuri mitään. Eivät he ole olleet parikymmentä vuotta nuoremman pikkusiskonsa elämästä kiinnostuneita oikein koskaan. Lisäksi olen eri sukuolvea, joten elämäntilannekaan ei ole koskaan meitä yhdistänyt. Ystävien kanssa sen sijaan minulla on paljon yhteistä, vaikka osa elääkin hyvin erilasisessa elämäntilanteessa kuin minä.

Voisikin päätellä, että biologia ja perhe eivät liity toisiinsa oikeastaan millään tavalla. Kyse on sitoutumisesta ja tahdosta pitää huolta toisesta. Ja sitoutua voi sellaiseen, jonka kanssa ei ole biologista sidettä - tehdäänhän niin parisuhteissakin. Perheen käsitettä soisi laajennettavan. Ainakin epävirallisesti. Lapset ovat tunnetusti sitä onnellisempia, mitä enemmän heillä on turvallisia ja välittäviä aikuisia ympärillään ja vanhempien jaksaminen lisääntyy, kun vastuuta voi jakaa. Samoin adoptioprosessia ja -kriteereitä pitäisi ehdottomasti järkevöittää, jotta yhä useampi lapsi saisi rakastavan perheen. On suorastaan traagista, että ihmiset, jotka kaipaavat toisiaan, eivät voi kohdata vain siksi, että joku jossain keksinyt määritellä perheen normin toisenlaiseksi.