Out

Lueskelin eilen ilmestyneen MeNaisten juorupalstaa. Sivuilla komeili odottavia äitejä vatsoineen. Huomasin, etten yhtään tiedä, ketä nämä tähtöset ovat. Eittämättä tähtönen on väärä sanavalinta, varmasti he kaikki ovat kovan luokan tekijöitä. Minä vain olen kaikesta aivan ulkona, kun en todellakaan tiedä, keitä ovay Hillary Duff, Jessica Simpson tai Maggie Gyllenhaal. Beyoncén ja Jennifer Garnerin nimet sentään olen kuullut, mutta en osaisi nimetä yhtään heidän tekemäänsä laulua tai elokuvaa.

Olen luokitellut itseni jonkinasteiseksi fennofiiliksi tai fennomaaniksi, sillä kuuntelen ja katson pääasiassa suomalaista musiikkia ja elokuvia. Ainoa ulkomainen bändi, jota olen koskaan voinut sanoa fanittavani, on ruotsalainen Nordman. Muuten ulkomainen musiikki on yksittäisiä kappaleita lukuun ottamatta minun korviini melkoisen yhdentekevää. Kerran sain melkein ympäri korvia siitä hyvästä, että uskalsin sanoa Beatlesin musiikin kuulostavan lähinnä tylsältä. Hollywood-elokuvista valtaosa on pintaliitoa ja unelmahöttöä - tai sitten itsetarkoituksellista räiskintää. Kumpikaan ei minua kiinnosta. Ulkomaista kirjallisuuttakin luen lähes poikkeuksestta suomeksi käännettynä. Alkukielinen teksti ei puhuttele minua samalla tavalla kuin teksti suomeksi. 

Olen vakuuttunut siitä, että suomenkieliseen tuotantoon juuttuminen ja juurtuminen liittyy nimenomaan kieleen. Joskus olen ajatellut, että minulla on jonkinlainen oppimisen vaikeus englannin kielen kuullunymmärtämisessä, vaikka jopa ylioppilaskokeessa suoritin englannista kohtuullisen arvosanan. Minä vain en saa sanoista selvää, varsinkaan laulunsanoista. Jos näen tekstin kirjoitettuna, ymmärtäminen on hiukan helpompaa. Siltikään englanninkielinen teksti ei mene samalla tavalla ytimeen kuin suomenkielinen. 

Suomeksi kirjoitettu tai laulettu teksti tuntuu ruumiissa ja sielussa aivan omanlaisenaan väreilynä. Tunnen tuoksut, maut, hajut, tunteet, näen maisemat, tilat ja tapahtumat, koen erilaiset materiaalit ja pinnat. 

Aloin ajatella asiaa jokunen vuosi sitten Lauri Tähkä & Elonkerjuun Kirvessaari-kappaletta kuunnellessani. Kappaleessa lauletaan, että "tuoksuit sahanpuruilta ja tervanarulta" - ja minä haistoin sahanpurut ja tervanarun hätkähdyttävän elävästi. Samoihin aikoihin luin romaania, jossa kuvattiin jäidenlähdön aiheuttamaa pauketta järvellä. En ole koskaan kuullut ääntä autenttisesti, mutta uskon kuvauksen perusteella tietäväni, millainen ääni on kyseessä.


Tällainen tekstien kokonaisvaltainen kokeminen on saanut minut entistä uskollisemmin pysymään omassa pienessä Elonkerjuu-kuplassani, kuten minulle on varsin piikikkäästi huomautettu. Olen vapaaehtoisesti out, mitä tulee ulkomaiseen musiikkiin ja muuhun viihdeteollisuuteen, sillä haluan säilyttää kielen ja mielen yhteyden. Se on eräs oman maailmani merkityksellisimpiä asioita. Toivon, että säilytän aistimisherkkyyden niin kauan kuin minussa veri virtaa.


Ulkomainen viihdeteollisuus ei tokikaan ole ainoa asia, josta olen out. Pukeutumisessa aika ajoi ohitseni jo vuosia sitten. Muistan kaiketi aina sen hetken, kun niin sanotut hihattimet tulivat kauppoihin. Pyörittelimme yhtä sellaista ystäväni kanssa ja ihmettelimme, mikä vaatekappale mahtaakaan olla kyseessä. Meille ei auennut edes se, kuuluuko se pukea ylä- vai alaruumiiseen. Sitten toiselle puolelle rekkiä säntäsi lauma teinityttöjä, jotka olivat - sanotaanko että huomattavan innoissaan siitä, että NYT NIITÄ SAA! He kaikki ostivat hihattimet saman tien. Me ystäväni kanssa jäimme pyörittelemään päätämme ja poistuimme rekin luota vaivihkaa takavasemmalle.


Muutenkin muodin perässä on (enää) vaikeaa pysyä. Juuri, kun oppi käyttämään leggingsejä ja tunikoita tai mekkoja, kaupat ovat taas täynnä tavallisia housuja, joiden kapeatkin lahkeet tuntuvat leveiltä. Sellaisiinhan voi vaikka kompastua, joskaan ei yhtä suurella todennäköisyydellä kuin viimekesäisiin maksimekkoihin. Ensin ihminen totutetaan lyhyeen helmanmittaan ja sitten isketäänkin maataviistävä kaapu tyrkylle. Pelottavaa! Täytynee muuten ostaa leggingsejä varastoon siltä varalta, että kohta niitä ei enää saa. Voin olla sitten olla totaalisen out.

Presidenttitenttejä katsoessa on tullut olo, että näissä kinkereissä ehdolla on monta, jotka ovat totaalisen out. Tässä asiassa Paavo Väyrynen on kyllä kuningas. Minkä tahansa keskustelunaiheen hän onnistuu kääntämään menneeseen. Aivan kuin Neuvostoliiton aikaisilla opeilla tekisi enää mitään tai nykyisillä toimittajilla olisi osuutta vuoden 1994 niin sanottuun mediapeliin. Jatulla ykkössijalla on eittämättä Timo Soini, jonka Suomi-kuva on sekin jostakin menneiltä vuosikymmeniltä. Impivaaralaista yhtenäiskulttuuria ei enää ole. Se asia en valittamalla muuksi muutu. Kaiken huippu on se, että postmodernin tekotaiteen lyttääminen viimekeväisessä eduskuntavaaliohjelmassa muuttuikin Soinin suussa tahalliseksi vitsiksi, joka oli Soinin mukaan tahallaan ujutettu herättämään keskustelua. Minusta vaaliohjelma on harvinaisen väärä paikka vitsailulle, ellei puolue halua välttämättä olla yksi suuri vitsi itsekin. Kolmas, joka on hieman out, on Paavo Lipponen. Haluaisin kovin pitää Iso-Paavosta, mutta jotenkin hän on ollut väsyneen ja vanhan oloinen tämänviikkoisissa vaaliohjelmissa. Harmi sinänsä, minusta hänellä olisi ehdokkaana paljon annettavaa.

On asioita, joissa olen vapaaehtoisesti ja jopa mielelläni out. Toisissa taas pyrin olemaan edes jokseenkin in, ajassa mukana. Politiikka on ehdottomasti sellainen kenttä. Suomen suunta ei ole yhdentekevä.