Omannäköinen joulu

Tämä joulu on mennyt ihmeellisessä kuplassa. En ole juuri nenääni pihalle pistänyt, vaan oleskellut sisätiloissa. Kotona. Hassua, kuinka jouluasuun koristeltu koti tuntuu erilaiselta kuin samat seinät arkena. Jossakin vaiheessa syksyä olin niin täynnä kotonaolemista, että olin valmis antamaan melkein mitä vain, että pääsin pois kotoa. Nyt jouluna tilanne on ollut toinen. 

Suurin syy kotiin linnoittautumiseen on ollut sää. Sisällä on tunnelmallista, kuusi ja kynttilöitä, leivonnaisten tuoksuja ja ihania ihmisiä. Ulkona hankien ja pakkasen puuttuminen tekevät olosta kovin epäjouluisen. Vaan säästä viis, ei ole oikein ollut asiaakaan minnekään. Toki  olen käynyt pienillä kävelylenkillä ruokailujen välissä, tekemässä tilaa uusille herkuille. Mutta postinumeroalueelta poistumista en ole harkinnut. Meillä on käynyt vieraita - ja uudetkin tulijat toivotan lämpimästi tervetulleiksi (vinkki!). 

On ollut onni saada viettää omannäköistään joulua. Kaikilla niin ei ole. Paljon saa kuulla ja lukea pettymyksistä, ahdistuksesta, pingottamisesta ja kulissien ylläpidosta. Ihmiset kantavat niin paljon kaunaa ja epäoikeudenmukaisuutta sisällään, ja joulu tuntuu olevan sellaista aikaa, jolloin tunteet tiivistyvät. Ylilyöntejä tulee. Yksi juo, toinen lyö, kolmas pettää, neljäs jättää. Viides ei puhu. Kuudes tekee omia tulkintojaan eleistä, ilmeistä, sanoista. Syntyy väärinkäsityksiä ja niiden myötä pahaa oloa. Seitsemäs on yksin, tahtomattaan.


Joulua tunnutaan laittavan ja viettävän ennaltamäärättyjen sääntöjen mukaan. Olemattomien sääntöjen. Jouluun liitetään hirvittävä määrä ennakko-oletuksia ja paineita, jolloin siitä tulee suorittamista. Siivotaan, leivotaan, ostetaan lahjoja yli varojen, sukuloidaan ja saunotaan kuin joku uhkaisi aseella selän takana. Kuolet, tai ainakin kaadut, jos et tee niin kuin tapana on.

Jotenkin olettaisi, että aikuisella ihmisellä olisi rohkeutta sanoa vastaan, rikkoa sääntöjä ja tehdä joulustaan omannäköisensä. Kinkkua ei ole pakko syödä eikä viettää aikaa humalaisen kumminkaiman seurassa, jos sitä ei vilpittömästi halua. Varsinkin nuoret perheet tuntuvat taiteilevan toiveiden ja vaatimusten ristipaineessa. Omat toiveet ja tarpeet unohdetaan. 

Tämän joulun koskettavin hetki oli se, kun keskustelupalstalla kohtasin äidin, joka oli kotonaan kaksin pienen lapsensa kanssa. Hän ei ollut jaksanut laittaa joulua - kotoa ei löytynyt sen enempää joulukoristeita kuin -ruokiakaan. Tämä äiti asui sattumalta samassa kaupungissa kuin minä. Tarjouduin viemään hänelle pienen joulumuistamisen. Vaikka rasiassa torttuja, pipareita, glögiä, kinkkua ja rosollia, ehkä hiukan suklaata myös. Ja kynttilä, jonka loisteessa syödä. Olisin niin kovin halunnut ilahduttaa häntä, mutta tämä äiti ei huonojen kokemustensa perusteella uskaltanut antaa ventovieraalle osoitettaan. Sanoi pelkäävänsä, että lastensuojelu soittaa ovikelloa. Ymmärrettävää tietenkin. Silti tuo nainen on pitkin pyhiä kummitellut mielessäni. Miten hän jaksaa lapsensa kanssa, onko kukaan soittanut ja kysynyt kuulumisia. Ovatko ajatukset yhtä apeita kuin jouluaattona. Toivon sydämestäni, että äiti ja lapsi saavat ensi vuonna omannäköisensa joulun ja voivat silloin nauttia, unohtaa tämän vuoden surun.