Otsaheitto ja vyölaukku - muistoja 1990-luvulta

Tulevana viikonloppuna juhlistamme ystäväni syntymäpäivää ysäri-teeman siivittämänä. Edessä on siis paluu nuoruuteen. Pelottavaa. 

90-luvun muoti saa hengen salpautumaan, myötähäpeästä. Kuinka ihmeessä pukeuduimme niin kamaliin vaatteisiin, meikkasimme itsemme vanhemman näköisiksi ja pahoinpitelimme hiuksiamme nostamalla ne fysiikan lakeja uhmaaviin korkeuksiin. 90-luvun ehdottomiin hitteihin kuuluivat Leviksen 501-farkut, purjehduskengät, maihinnousukengät, pilotti- ja baseball-takit, farkkuhaalarit, kukkalevennyksillä koristellut farkut, liivit hapsuilla ja ilman, kukkakuosiset paitapuserot, jakut, housuhameet, neuleet, napapaidat, merkkiä julistavat college-paidat, salihousut, Kalevala Korun isot pronssikorut, vyölaukut, pikkureput ja hiusdonitsit, huivit ja topatut hiuspannat. 

Siitäpä sitä sopii valita bilevaatetta! Varsinkin, kun 90-luku on hiipimässä jonkinlaisena trendinä nykymuotiinkin. Kaupoissa on jo nähty englantilaista kukkatapettia muistuttavia kuoseja, porkkanamallisia chinos-housuja - ja jopa aikuisten bodeja.

Verestin ysärimuistoja katselemalla vanhoja valokuvia. Nauroin kippurassa, vaikka mieli olisi tehnyt mieluummin itkeä. Kuinka kuunaan olen pukenut sinapinkeltaista kauluspaitaa päälleni! Ja varsinkaan viidakkokuosista liiviä sen kanssa. Mutta niinpä vain tein ja olin vielä mielestäni tyylikäskin: 

(Skannerin puuttuessa valokuvasin 8. luokan luokkakuvani vuodelta 1993, mittasuhteet ovat siksi vääristyneet.)


Ihmisten puheita kuunnellessa olen tullut siihen tulokseen, että useimmat meistä inhoavat nimenomaan nuoruutensa muotia, olipa se millaista hyvänsä.  Sen täytyy johtua siitä, että nuorena ihminen on epävarmimmillaan. Nuoruuteen kuuluu paljon negatiivisia ajatuksia omasta itsestä, jotka sitten projisoituvat jälkeenpäin ajan vaate-, hius- ja meikkimuotiin. En se ruma ollutkaan minä vaan ne vaatteet. 


Vaikka ysärimuoti aiheuttaa vielä parinkymmenen vuodenkin kuluttua vatsanväänteitä, olen sitä mieltä, että minun nuoruuteni muoti löysine paitoineen ja kerrospukeutumisineen oli nuorelle naiselle armeliasta aikaa. Kerrosten alla sai rauhassa kasvattaa itselleen muodot. Toisin on nyt. Olen sattuneesta syystä seurannut tämän vuosituhannen nuorisomuotia suhteellisen läheltä ja välillä surrut sen paljastavuutta. Rinnat ja takamus ovat auttamatta esillä, kaikkien arvosteltavana. 

Ilmapiiri on muutenkin paljon seksistisempi nyt kuin kultaisella 90-luvulla, eikä sosiaalisen median tai Internetin myötä ylipäätään esilläolemisen paine ole ainakaan vähentynyt. Joskus mietin, voiko tämä aika kasvattaa samalla tavalla tasa-arvoa ajavia naisasianaisia kuin menneet vuosikymmenet. Väitän, että nykynuoriso hakee toisiltaan - ja aikuisiltakin - hyväksyntää paljon hanakammin kuin aiemmat sukupolvet. Varsinkin nuorisoliikkeiden ensimmäisinä vuosikymmeninä haistatettiin oikeasti aikuisille pitkät, haluttiin vapaus olla nuoria pikkuaikuisuuden sijaan. Nyt kapinointi on usein silkkaa huomion ja hyväksynnän hakua. Kuin kysyttäisiin, kelpaanko minä oikeasti itsenäni, olenko hyvä sellaisena kuin olen.

 Lauantaina teen hiuksiini kunnon otsaheiton, kaivan ruskean huulipunan naftaliinista, vedän maiharit jalkaan ja puen ylleni ehkä jonkun sievän kukkapaidan. Pitäisiköhän sitä juoda pullo lämmintä Omppuviiniä juhlan kunniaksi? (Oikeasti, ei enää ikinä sitä litkua.) Oksentaa en ainakaan aio niin kuin teininä.