Muistoja

Tämän syksyn Vain elämää -tähdet tulevat minua henkilökohtaisesti liki.

On Ilkka Alanko, jonka luotsaaman Neljän ruusun musiikin kanssa sitä kasvettiin. Juppihippipunkkari, Tie ajatuksiin ja monta muuta  ovat niitä kappaleita, jotka me 1970-luvun lopulla syntyneet suomalaiset osaamme vaikkemme sitä tietäisikään. Ne ovat nuoruusvuosien kollektiivinen ilmentymä. Neljän ruusun ajatteleminen tuo ainakin itselleni mieleen perjantai-illat pikkukaupungin nuorisotilassa ja myöhemmin ensimmäiset baari-illat. Suuria tunteita, iloa, kaipausta, onnea, epävarmuutta - kaikkea vuorotellen - karvanopat ensi-ihastuksen autossa, järjettömän makean ja esanssisen Linda-siiderin...

Muistan myös elävästi 1990-luvun alkuvuodet ja ympäri Pohjanmaata erinäisissä nuorisotapahtumissa kitaroineen esiintyneen jumppatukkaisen Juha Tapion. Oli - ja on yhä - vaikeaa kuvitella itsetietoisempaa ja itseriittoisempaa hahmoa kuin Juha oli silloin. Laulutkin olivat niin lällyjä, ettei grunge-orientoitunut teini olisi millään jaksanut niitä kuunnella. Siksi onkin ollut suorastaan vaikeaa myöntää, että Juha Tapio on mielestäni eräs parhaimmista 2000-luvun suomalaisista lauluntekijöistä. Juhan kappaleissa on lämpöä, syvyyttä ja suoruutta. Ja se, millainen hahmo Juha Tapio on Vain elämää-sarjassa ei voi olla hurmaamatta. 

Ja sitten on Pauli. Ooh. Voisin jäädä huokailemaan vaikka kuinka pitkäksi toviksi. Niin kauan kuin muistan, olen rakastanut Kolmannen naisen musiikkia. Hanhiniemi jos kuka on Tarinankertoja isolla alkukirjaimella niin sanoittajana kuin laulajanakin. Kun Vain elämää alkoi, kyyneleet nousivat silmiini jo pelkästä Paulin lauluasennon näkemisestä. Niin tuttua, niin nostalgista!

Pauli Hanhiniemi opetti vuonna 1998 Oriveden Opistossa meille nuorille kirjoittajille rocklyriikkapajassa tekstientekoa. Opettajana Pauli oli - hm, no ei siitä sen enempää, mutta juttuja riitti! Hyvän tekstin tekemiseen ei kuulemma tarvita kuin tyttö, poika, kuutamo ja puistonpenkki. Yksinkertaista ja helppoa! 

Samassa yhteydessä hän kertoi, kuinka hänestä tuli Kolmannen naisen laulaja puolivahingossa. Yhtye oli valmistautumassa rockin SM-kisoihin (josta tuli voitto), ja Pauli tekstien tekijänä otti paineita biisien tulkinnasta. Bändin laulaja hermostui alituiseen neuvomiseen, heitti mikin nurkaan ja häipyi paikalta huutaen, että "laula saatana itte biisis!" Ja Paulihan lauloi, pakon edessä. Loppu onkin suomalaista rock-historiaa. Tarinan todenperäisyydestä minulla ei ole varmuutta, mutta jotenkin haluan uskoa onnellisiin sattumiin. 

Mutta se, miksi aloin tätä postausta ylipäätään kirjoittaa, liittyy sekä Juha Tapioon että Pauli Hanhiniemeen. Nimittäin viime viikon jaksossa Pauli esitti Juhan biisin Minä olen, sinä olet, ja kappale sai minussa aikaan sellaisen kokovartalokananlihalla-reaktion, etten hetkeen muista samanlaista kokeneeni. Juha Tapion teksti on kaikessa yksinkertaisuudessaan äärimmäisen puhutteleva, mutta silti Paulin tulkinta nostaa sen aivan uusiin ulottuvuuksiin. Kuulijan eteen tuodaan kokonainen tarina, jonka rivien välissä on niin paljon enemmän kuin riveillä, joilla niilläkin on jo paljon. Ja Paulin ääni - se on parempi kuin koskaan! Huh.

Täällä sinäkin voit fiilistellä uskomattoman koskettavaa esitystä.

Nostalgista viikkoa kaikille!

Taidetta tutkimassa

Jyväskylässä järjestetään vuosittain Yläkaupungin yö -niminen kulttuuritapahtuma. Tänä vuonna osallistuimme tapahtumaan käymällä Jyväskylän kaupungin kuvataidekoulun kevänäyttelyssä sekä työpajoissa.

Valtavan kaunis kukkaportti toivotti kävijät tervetulleiksi. Poikani teos alarivissä kolmas oikealta.

Tässä on taikamunasta kuoriutumassa oleva eläin. Taiteilija ei ollut ihan varma, onko kyseessä kettu vai hevonen. (Melko samannäköisiähän ne tosiaan ovat.)

Välillä kävimme rintamerkkityöpajassa.

Yllä oleva avaruustyö on myös poikani tekemä.

Ja tässä vielä minun hengentuotokseni rintamerkkityöpajasta:

Olipa kerrassaan hieno ja inspiroiva näyttely! Kuvataidekoulussa on paljon lahjakkaita oppilaita ja erinomaisia opettajia. 

Sunnuntaina

Sunnuntain ratoksi minä istuttelin ulos ruukkuihin ja purnukoihin orvokkeja ja ruukkuruusun. Ja ruususta se ajatus sitten varmaankin lähti, kun poikani ryhtyi maalaamaan kangasväreillä bambutiskirätteihin kuvia. Mummoille lahjaksi äitienpäiväksi. Sain minäkin oman. Lisää kuvia valmiista lahjosta myöhemmin.

Itsensä häpäisy on hieno laji!

Ymmärtänette varmaan, mitä tarkoitan. Eilisen piirtelytuokiomme jälkeen en itse ainakaan ihmetellyt lainkaan sitä, miksei lapsi suostunut lähtemään kanssani Kuvataidekoulun Piirretään yhdessä! -kurssille. Sen verran hävettää nämä rääpystykset itseäniki.

Tarina

 

Tämän tarinan piirsi Otso, 7 v. Jatkoa saattaa olla luvassa, tai sitten ei.

Pyhä hetki

Koin eilen pyhän hetken. Olin käymässä pääkaupungissamme ja päätin käyttää ylimääräisen parituntisen tällä kertaa kaupoissa ravaamisen sijaan käymällä Ateneumissa katsomassa Helene Schjerfbeckin näyttelyn. Ateneum on jo rakennuksena sellainen, että se saa olon hartaaksi. Joka kerta, kun kiipeää rappusia ylös näyttelysaleihin, vatsaa kutittaa jännitys. Elämys odottaa! 

Schjerfbeckin taide teki lähtemättömän vaikutuksen. Taiteen kehityskaari yhdistyy poikkeuksellisella tavalla taiteilijan henkilökohtaiseen elämäntarinaan. Kirjallisuuden opintojen myötä suhtaudun kriittisesti taiteen tulkitsemiseen tekijän henkilöhistorian kautta, mutta Schjerfbeckin tapauksessa tarinat täydentävät toisiaan niin koskettavasti, että useamman kerran näyttelyä katsoessani kyyneleet kihosivat silmiini. Toisinaan taas itkin silkasta ihastuksesta: Shjerfbeck oli aivan omaa luokkaansa muotokuvamaalarina, etenkin lasten kuvaajana. 

Olisin voinut viettää Ateneumissa vaikka koko päivän, mutta valitettavasti juna ei odota. Oli siis kiiruhdettava. Sen verran ehdin oivaltaa tunnelmistani tuoreeltaan, että tiesin kokeneeni pyhän hetken. Vaikka rakastan ystävien seuraa, välillä on tarpeellista olla omien ajatustensa kanssa. Taidenäyttely on sellainen paikka, jossa keskityn parhaiten yksinäni. Olen avoimempi, en anlysoi liikaa, heittäydyn kokemaan. Vaikka en todellakaan ole mikään kuvataiteen asiantuntija, olen oppinut nauttimaan siitä, minkä ymmärrän. Ei sen väliä, olenko oikeassa, osaanko katsoa oikeita asioita. Taide on subjektiivinen kokemus, ja se riittää minulle.

Toinen pyhä paikka minulle on sauna. Kaikkein paras paikka pyhälle hetkelle on mökkisauna, mutta asukasyhteisömme pihasaunakin toimittaa pyhätön virkaa mainiosti. Toiset hiljentyvät kirkossa, moskeijassa, synagogassa, metsässä, merellä - minä saunassa. Ja lakeusmaisemassa, mieluiten juuri tällaisena syyspäivänä kuin tänään on ollut. Lämpöä, aurinkoa, tuulta. Kuulasta eloa ja oloa. En tarvitse jumalaa, vaan aikaa omille ajatuksilleni. Aikaa kuunnella itseäni ja tuntea yhteys maailmaan. Niin monta kertaa myttyinen mieli on oiennut saunan lämmössä tai viljapeltojen keskellä kävellessä. Lakeudelle en ole vuosiin päässyt lenkkeilemään, mutta saunassa olen alkanut viihtyä yhä useammin.

Omanlaisensa pyhä hetki on myös kunnon keikkarevittely lempibändin tahdissa. Siinä mieli yhtä aikaa tyhjenee ja täyttyy. Murheet unohtuvat, mieli täyttyy ilolla. Sitä minä olen kaivannut. Onneksi viiltävään ikävään vastaus on aivan nurkan takana. Siitä lisää tuonnempana.

Kulttuuripolemiikki

 Tahallaan tai tahattomasti, mutta kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki on viime päivinä pannut toimillaan kansalaiset pohtimaan kulttuurin syvintä olemusta ja arvoa.

Savonlinnan oopperajuhlien järjestäjillä ja ennen muuta laulajatähdillä nimittäin meni palkokasvi syvälle nenään, kun ministeri ei omien sanojensa mukaan ennättänyt lähteä oopperajuhlien 100-vuotisbileisiin. Sen sijaan lomaansa viettävä ministeri nähtiin viikonloppuna fiilistelemässä Ruisrockin 40-vuotiskekkereillä. Ennen lomansa alkua hän niin ikään vieraili Savonlinnan sijaan Helsigissä Made in Kallio -kulttuurikeskuksen avajaisissa. Näin ollen savonlinnalainen kulttuurieliitti päättelikin Arhinmäen olevan väärä mies virkaansa. Rohkenen olla eri mieltä.

Minusta Arhinmäen toiminta on rohkeaa ja kantaaottavaa. Ministeri varmasti tiesi, millaisen myrskyn hän saa toiminnallaan aikaan. Savonlinnassa on totuttu paistattelemaan korkeakulttuurisessa loisteessa - ovathan oopperajuhlat eittämättä eräs tasokkaimmista suomalaisista kulttuuritapahtumista. Mutta millä oikeudella opperaväki oikeastaan kuvittelee, että heidän edustamansa taiteenlaji on niin merkittävää, ettei ministeri yksinkertaisesti voi olla noudattamatta kutsua, vaikka samaan aikaan Suomessa tehdään muitakin merkittäviä kulttuuritekoja?

Oopperatähtien tuohtumus on oikeastaan aika naurettavaa ja noloa. Se osoittaa paitsi elitismiin perustuvaa herkkähipiäisyyttä, myös jonkinlaista kulttuurintuntemattomuutta. Yksisilmäisyyttä. Missään määräyskirjassa ei sanota, että kulttuuriministerin kuuluu käydä kaikissa korkeakulttuuritapahtumissa ja jättää esimerkiksi rock-festivaalit väliin. Etenkin, kun tapahtuma osuu ministerin loma-aikaan.

Totta kai on olemassa tilanteita ja tapahtumia, joihin ministerin kuuluu osallistua virka-asemansa puolesta. Mutta niin kuin Arhinmäki totesi, aika ei riitä kaikkeen. On tehtävä valintoja. Miettiä sopii, kumpi tapahtuma tarvitsee ministeriä ja ennen kaikkea ministerin mukanaan tuomaa julkisuutta enemmän: kansallinen instituutio ja kaiketi kansainvälisestikin tunnettu oopperatapahtuma vai nykykulttuuria ja pienten taideyritysten toimintaa edistävä kulttuurikeskus? 


Minusta on hyvä, että ministeri ei suostu olemaan pystyynkyuollut instituutio vaan aidosti oma itsensä. Sekin on hyvä, että ministerillä on tietty määrä anarkiaa suonissaan virtaamassa: kaikkeen ei pidä suostua vain siksi, että miellyttäisi. Ministerilläkin on oikeus vapaa-aikaan. Erityisen rohkeaa on sohia muurahaispesään ja herätellä oman hallinnonalan toimijoita sekä tietysti myös laajaa yleisöä pohtimaan sitä, mikä on kulttuurin perimmäinen arvo ja merkitys. 

Oopperalla on ilman muuta asemansa kulttuurielämässä, mutta kuka määrittää sen olevan arvokkaampaa kuin rock-musiikki? Miksi kulttuuriministerin oikeastaan pitäisi olla joka vuosi oopperajuhlilla eikä rock-festareilla? Miksi on hienopaa lukea Dostojevskia kuin Leena Lehtolaista? 

Muistan opiskeluajoiltani illan, jolloin pitkän seminaaripäivän jälkeen kokoonnuimme kirjallisuudenopiskelijaporukalla laittamaan yhdessä ruokaa. Osa paikallaolijoista halusi jatkaa edelleen keskustelua ranskalaisesta lyriikasta, sen hienouksista ja nyansseista, ylivertaisuudesta suomalaiseen lyriikkaan nähden. Minä ahdistuin. Ei niin, etteikö Baudelairen Pahan kukkia olisi tehnyt minuunkin vaikutusta, mutta selvää oli, ettei enää puhuttu lyriikasta vaan pönkitettiin omaa egoa. Ranskalainen nyt vain oli niiiiiiiin paljon hienompaa kuin juntti suomalainen kirjallisuus. Siihen joukkoon en halunnut kuulua. 

Sama logiikka pätee tähän oopperajupakkaan. En osaa arvottaa oopperaa sen paremmaksi kuin rock-musiikkiakaan. Molemmille on paikkaansa. Rock ei ehkä ole vaikuttanut säveltaiteeseen yhtä paljon kuin ooppera, mutta kulttuuriin kokonaisuudessaan sillä on saattanut olla jopa oopperaa suurempi vaikutus. Veikkaan, että oman ikäpolveni edustajille, joiksi luen myös ministeri Arhinmäen, ei ole ongelma pitää molemmista taiteenlajeista. Uskoakseni olemme onnistuneet osaltamme laajentamaan kulttuurikäsitystä murtamalla korkea- ja populaarikulttuurin rajoja. Työtä toki riittää edelleen, niin kuin jälleen nähtiin. On hyvä kyseenalaistaa ja herättää keskustelua, antaa vaihtoehtoja ja laajentaa näkemyksiä. Tässä mielessä Arhinmäki tuntuisi olevan erittäinkin oikea mies virkaansa.