Sä tarttet Ilon pirstaleet!

Elokerjuun Ilon pirstaleet -(esikois)albumi julkaistiin viime viikon perjantaina. Levyn kuuntelemisen esteenä on ollut jos jonkinmoista teknistä murhetta, mutta on sitä sen verran saatu pyöritettyä, että 6-vuotiaskin osaa jo useamman kappaleen sanat ulkoa.

Niin kuin jo aiemmin kirjoitin, toivoin Elonkerjuulta pirskahtelevaa iloa rokkia pelkäsin kuollakseni humppaefektiä. Välillä toiveet täyttyvät, eivät pelot. Niin kävi tämän levyn kohdalla.

Ilon pirstaleet alkavat jo tutuksi käyneillä Viistäköön siipeni maata ja Surun ja ilon kaupunki -kappaleilla. Minulle levy varsinaisesti alkaakin kolmannesta kappaleesta. Ei niin, etteivätkö kaksi ensimmäistä biisiä olisi hyviä, ne ovat erinomaisia, mutta jo niin tutuksi tulleita sinkkulohkaisujen myötä.

Ilon pirstaleet on hyväntuulinen sekoitus peruselonkerjuulaista soundia maustettuna punk-rockilla, ehkä jopa grungella. Mukana on myös aavistus disco-meninkiä ja jotakin iskelmällisen countryn-musiikin tapaista. Levyltä on mahdotonta löytää suosikkiaan tai panna kappaleita paremmuusjärjestykseen: kaikki 12 laulua ovat omalla tavallaan ykkösiä.

Rakas sekopää, Ruoskaa ja Latosaari edustavat uutta, punk-tyyppistä revittelyä. Toki Elonkrjuu on aiemmassa elämässäkin mennyt kovaa ja korkealta, täysillä ja vielä kovempaa, mutta näissä kappaleissa näkyy selkeimmin sen yhden viidesosan muutos, joka bändissä on tapahtunut. Enkä missään nimessä väitä, että kyse olisi pelkästään Juhasta vaan siitä, että muutkin ovat vapautuneet tuomaan esiin uusia puolia luovudestaan. Latosaari muuten tekee erityisen vaikutuksen: huimaa, että joku tietää, mitä sitä teininä oikein tehtiin!

Levyn sielukkaimpia tai ainakin herkimpiä kappaleita ovat Se kenen vuoksi, Rajaton sydän, ja Magneetti. Niissä soivat kipu, kaipaus ja sydämen karrelle polttava rakkaus. Elämä ei ole aina yksinkertaista eikä helppoa, mutta miehen - ja naisenkin - on tehtävä se, mikä on tehtävä.

Eniten "kerjuumaisia" vetoja puolestaan ovat Viiltävä ikävä, Sä tarttet, Pirä ittes miehenä ja Tyttöni. Niistä erityismaininnan ansaitsevat Juhan tekemä Tyttöni ja Simon hengentuote Viiltävä ikävä. En ollenkaan ihmettele, että palaset loksahtivat nopeasti paikoilleen jos tyyppi tuo tämänkaltaisen kappaleen mukanaan ensitapaamiseen. Huikeaa. Ja se ikävä - no, juuri tällaista minulla ainakin oli jo viiltävä ikävä!

Kokonaisuutena Ilon pirstaleet on monipuolinen, vaihteleva, eheä, tekijöidensä (ja fanienkin ;)) näköinen. Elonkerjuu on uudistunut sopivasti mutta säilyttänyt ytimensä, ilon. Ja Juhan ääni: se on uskomaton. Mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä enemmän se kosketta syvyydellään, herkkyydellään ja vahvuudellaan. Vivahteilla.
 
Jo toista kertaa pienen ajan sisällä olen tekemässä taideteoksesta vastustamaani biografista tulkintaa. Ei, en kuvittele, että sanoituksissa puhuttaisiin lauluntekijöiden henkilökohtaisesta elämästä, mutta monesta kappaleesta olen aistivinani ja suoremminkin tulkitsevinani niitä tunnelmia, joita bändiläiset ovat puhuneet julkisuudessa tauon aikana kokeneensa: hämmennystä, tyrmistystäkin, ikävää, juurien ja omien siipien löytymistä ja komeaa lentoa, jossa toinen siipi viistää vähintäänkin taivasta. 

En ollenkaan ihmettele, että Ilon pirstaleet on myynyt kultaa jo nyt, viisi päivää ilmestymisensä jälkeen. Levyhän on timantti!