tiistai 13. joulukuuta 2011

Mummuni mallinen

Katselin aamulla varpaitani. Minulla on mummuni jalat, niin saman malliset, että naurattaa. Näin minulle sanottiin, kun olin lapsi. Itse en mummuni jalkoja juurikaan muista. Mutta mikäli on uskominen, hänellä oli lyhyet ja paksut sääret ja leveät jalkaterät. Varpaat pienet. Hyvin hän niillä jaloilla silti käveli, tarkastuskarjakkona maatalosta toiseen. Välimatkat eivät olleet aivan lyhyitä tuolloin. Polkupyörä sentään oli joskus apuna taivalluksessa.

Kun poikani syntyi, ensimmäisiä huomioita hänestä oli, että lapsella on isänsä varpaat. Sittemmin on käynyt selväksi, että hän on ruumiinrakenteeltaan muutenkin aivan isänsä kopio: leveät hartiat, pitkät käsivarret ja isot kämmenet. Kävelytyylikin on sama, niin kuin kasvonpiirteetkin. Silmät tosin poika on saanut minulta. Ja nenän. On hassua, kuinka omaa lastaan pitää kauniina, täydellisenä, myös niistä kohdista, joita ei voi itsessään sietää. Niin kuin nyt nenä ja silmät. Olen aina inhonnut pieniä silmiäni ja isoa nenääni, joka on kummallisen muotoinen ja sieraimet liian näkyvissä. 

En aina ole kovin ylpeä siitä, miltä näytän ja millainen olen. Pitäisi kyllä, ainakin mitä tulee ulkonäköön. Ehkä opin lapsen kautta hyväksymään ne piirteet itsessänikin. Ehkä kaikki eivät ajattele silmäni ja nenäni nähdessään, kuinka rumat ihmiselle onkaan annettu. Sillä vaikka omistani en pidä, poikani nappisilmät ja nenännykerö ovat eittämättä maailman suloisimmat. 

Kannan mukanani, ruumiissani, mummuni geenejä. Jalkojen lisäksi taisin saada häneltä vatsamakkarat, riippuvat rinnat ja kaikin puolin töpsän ruumiinrakenteen. Silti mummu oli - ja on - monessa asiassa esikuvani ja idolini. Hänellä oli oma ammatti ja omaa tahtoa vaikka muille jakaa. Joku voisi sanoa, että mummu oli väkitukko. Tunnistan saman itsessäni. Mummulla oli myös arkista sydämen lämpöä. Hän ehti opettaa minulle monta tärkeää asiaa rieskanleivonnasta riitelemiseen - oikeammin riitojen sopimiseen. Mielelläni olisin oppinut vielä paljon lisääkin. 

Miksen siis olisi ylpeä siitä, että muistutan mummuani melkoisen paljon? Haluaisinhan, että poikanikin muistelisi joskus lämmöllä äitiään katsoessaan itseään peilistä - tai tunnistaessaan omat piirteensä lapsessaan. Haluaisin myös, että poikani säilyttäisi aina positiivisen suhtautumisen omaan ulkonäköönsä. Ettei tulisi äitiinsä siinä, että väheksyisi ja vaivaantuisi aina siitä, miltä näyttää.

Fyysisten tai psyykkisten ominaisuuksen perityminen on ihmeellinen asia. Jokainen meistä on aivan omannäköisensä, ainutlaatuinen geenikombinaatio. Jokainen myös kantaa ruumiissaan ja sielussaan muistoja menneistä sukupolvista, olipa kyse jalkojen mallista tai luonteenpiirteistä. On pysäyttävä kokemus tunnistaa nuo piirteet itsessään, kokea todella olevansa yksi linkki sukupolvien ketjussa. Meissä jokaisessa asuu ja elää pala mummua. Peukku sille!

2 kommenttia:

  1. Älähän nyt ole noin ankara itsellesi..olet oikein kaunis! :)
    Olen sinut parikertaa Jkl:ssä nähnytkin!

    Minusta poikasi on, kuin ilmetty kopio sinusta, mutta sehän riippuu aina katsojasta!

    Ihanaa joulun odotusta! <3

    VastaaPoista
  2. Kiitos kauniista sanoista :)! Samoin sinulle onnellista jouöunalusaikaa!

    VastaaPoista

Kerrothan mielipiteesi päivän aiheesta. Kiitos!