Nonverbaalisia ajatuksia (sisältää erittäin subjektiivisia kannanottoja)

Eilen illalla käytiin YLEn ensimmäinen vaalikeskustelu liittyen tuleviin kuntavaaleihin. Mukana framilla olivat kaikki eduskuntapuolueet, lisäksi suuria haastamaan oli kutsuttu joukko pienpuolueita.
Mitä illasta jäi käteen?

Keskustelu itsessään oli melkoista sirkusta. Liian suuri määrä keskustelijoita aiheutti sen, että kenelläkään ei ollut tilaa eikä aikaa puhua juuri mitään - ellei lasketa YLEn erityisessä suosiossa paistattelevaa kokoomusjohtaja - anteeksi pääministeri - Kataista. Hän sai puhua rauhassa niin pitkään kuin halusi ja hän oli ainoa, jonka asemaa valtakunnassamme korostettiin. Jutta Urpilaista esimerkiksi puhuteltiin puheenjohtajaksi, ei valtiovarainministeriksi. 

Timo Soini lauloi läpi lähetyksen samaa virttä kuin aina ennenkin: oi miksi en saa puhua, minä ennustin tämän kun vuonna nakki kirjoitin sen jutun jonnekin ja niin edelleen. Koskahan Soini oppii, että kun puheenvuoron saa, se kannattaa käyttää hyödykseen eikä jorista joutavia. Eilen vasta lähetyksen loppupuolella Carl Haglundin kysymys Soinin ratkaisusta eurokriisiin hiljensi Herra Populistin tyystin. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, ettei Soinilla ole järkevää ratkaisua ongelmaan. 

Viimeaikaisista tavoistaan poiketen Paavo Arhinmäki oli paikalla ja otti puheenvuoroja, vaikka niitä ei olisi annettu. Arhinmäki oli muuten illan ainoa konkreettisen ratkaisuehdotuksen nuorten syrjäytymisen ehkäisykeskustelussa esittänyt panelisti. Pisteet siitä Paavolle! Muut keskustelijat olivat tasaisen hyviä tai huonoja - tosin pienpuolueiden niin sanottu isojen haastaminen jäi kyllä onnettomaksi: asiavirheet ja takelteleva esiintyminen söivät niiden uskottavuutta ainakin minun silmissäni.

Esiintymisestä tulikin mieleeni.

YLE Uutiset oli koonnut studioon niin sanotun kisastudion, joka seurasi keskustelun aikana sosiaalista mediaa sekä keskustelijoiden viestinnällistä osaamista. Kiinnostava näklökulma, mutta sekoitti sekavaa keskustelua entisestään, vaikka Jussi Lähteen kommentointi Facebookissa oli paikoin varsin hykerryttävää ja sai nettikansan liikkeelle. 

Facebookissa ainakin käytiin keskustelun jälkeenkin vielä depattia siitä, onko sillä väliä miten asiansa ilmaisee ja miltä näyttää vai ei. Itse suorastaan tyrmistyin siitä, kuinka nonverbaalisen ilmaisun merkitystä vähäteltiin. Politiikka ei toden totta saa olla mikään missimittelö, mutta on päivänselvä ja tutkittu tosiasia, että tietynlainen esiintyminen ja tietynlainen ulkomuoto lisäävät puhujan uskottavuutta kannattajakunnan silmissä. 

Jokainen, joka epäilee asiaa, voi kokeilla kotona seuraavaa rautalankamallia:

1. Osta puolisollesi tai jollekin muulle läheisellesi pieni lahja, jota tiedät hänen toivoneen tai yllätä hänet jollakin muulla tavalla (voit vaikka siivota kodin, tehdä hyvää ruokaa, hieroa hartioita ja jalkoja...). Anna hänelle huomiota ja aikaa. Kuiskaa hänen korvaansa niin lempeästi kuin osaat rakastavasi häntä.

2. Haasta puolisosi tai jonkun muun läheisesi kanssa riitaa. Tee lisäksi asioita, joita tiedät hänen inhoavan: jätä vessanpöntön rengas ylös, sukat lojumaan lattialle, iltapalatarpeet pöydälle... Ole välinpitämätön. Kun olette riidan partaalla, huuda hänelle niin ilkeällä äänensävyllä kuin osaat (mielellään kirosanojen säestämänä): "Mä rakastan sua!"

Ei liene epäselvää, kumpaa rakkaudentunnustusta puoliso uskoo ja kummalla tavalla saat sanoillesi vastakaikua. 

Palatakseni YLEn vaalikeskusteluun, kisastudion inspirpima keskustelijoiden nonverbaliikan tarkkailu aiheutti sen, että itse unohdin välillä tyystin kuunnella, mitä keskustelussa sanottiin. Paavo Arhinmäki esimerkiksi oli tavallista huolellisemmassa maskissaan niin hellyttävän suloinen ilmestys, että aluksi hänen puheensa meni vallan ohi korvien. Jyrki Katainen taas on yksinkertaisesti liian nuori ja liian snobi ollakseen uskottava roolissaan kansakunnan isähahmona, viisaana opettajana. Jutta Urpilaisen itseironia ja tilannetaju ovat jälleen vakuuttavia. Hän myös osaa tiivistää sanomaansa ymmärrettävästi. Urpilainen on kasvattanut puheenjohtajavuosiensa aikana  uskottavuuttaan huimasti. En voi oikeastaan kuin ihailla sitä tapaa, jolla hän on jättänyt verkkosukkahousu- ja "Aivan aluksi haluaisin kiittää" -kohut taakseen, mutta silti pysynyt omana itsenään. Ulkonäkökin on vain nuortunut vuosien saatossa. 

Ville Niinistöllä puolestaan on asiasisältö kunnossa ja hallussa, mutta hän sortuu kerta toisensa jälkeen luennoimaan. Tarvittaisiin rentoutta - ja tiivistämistä. En tiedä miksi, mutta kaipaisin kovasti Niinistön tilalle vaikkapa jyväskyläläistä Touko Aaltoa. Nuoret, sopivasti vihaiset miehet Arhinmäki, Haglund ja Aalto toisivat keskusteluihin lisää särmää ja väriä. Tähän saakka Arhinmäki on saanut leikkiä pystykorvaa yksin. Apu ei olisi ollenkaan pahitteeksi - mikäli nimittäin halutaan siirtää keskustelun painopistettä pönötyksestä oikeisiin asioihin.

Juha Sipilän näin ensimmäistä kertaa tositoimissa. Hajuton, mauton, väritön. Ei muuta kommentoitavaa. Päivi Räsäsen jäi hänkin täysin statistiksi. Ja Soini. Huoh. Tiedän, että epäsiisti ulkonäkö on tietoinen valinta, jotta näyttäisi enemmän kansanmieheltä. Ei kerta kaikkiaan mene läpi. Hänet on jo niin nähty. Lisäksi ylimielinen esiintyminen kuin minäkin messiaana on suorastaan vastenmielistä.

Seuraavassa keskustelussa pyrin pitäytymään asialinjalla. Unohdan Facebookin seurannan ja keskityn pohtimaan enemmän peruspalveluita, kuntaliitoksia, vanhushuoltolakia (vai mikäsenytoli) ja nuorten syrjäytymisen estämistä ja sen sellaisia. Virkistävää vaihtelua eilinen ilta kyllä oli, sitä ei käy kieltäminen.

Kaiken kaikkiaan on ihanaa, että vaalit ovat taas täällä. Kansalle leipää ja sirkushuveja nimittäin verbaliikkaa ja nonverbaliikkaa.

P.S. Erityismaininta toimittaja Jan Anderssonille, jolla on huumori hallussa asiasta tinkimättä.