Yllättäviä asioita

Aamun Keskisuomalaisessa oli isohko juttu siitä, kuinka syksy on yllättänyt päiväkotilaisten vanhemmat. Tai oikeastaan sen tulo on jäänyt kokonaan huomaamatta. Lapsilla on liian vähän vaatetta päällä ja mukana hoidossa; henkilökunta onkin joutunut huomauttamaan asiasta yhdelle sun toiselle perheelle ja pyytämään lapsille asianmukaista varustusta viileneviin säihin. Ja lehtijutullekin oli tarvetta. Melkein meni aamukahvi väärään kurkkuun.

Olen aina ihmetellyt sitä, kuinka talvi yllättää autoilijat joka jumalan vuosi. Talvirenkaita ei vaihdeta ajoissa ja ensimmäisen lumisateen myötä kolaroidaan ketjussa. Sama ihmetys koskee tätä pukemisasiaa. Eikö näillä leveysasteilla syksy ja talvi ole tullut riittävän monta miljoonaa kertaa? Ei pitäisi olla yllätys kenellekään, että syyskuun lopussa tarvitaan pipoa, hanskaa ja kumisaapasta, niin ja välikerrosta takin alle. Tai että marraskuussa tiet voivat olla todella liukkaita.

Ihan heti en keksi näille "yllätyksille" muuta selitystä kuin välinpitämättömyyden. Ei osata asettua lapsen asemaan. Keskisuomlaisen jutussakin päiväkodissa työskentelevä henkilö kommentoi, että vanhemmat suhaavat työmatkaa autolla, jossa tarkenee kevyemmälläkin vaatetuksella. Lapset kuitenkin ulkoilevat melko paljon hoitopäivän aikana, jolloin tarpeet ovat jo aivan toisenlaiset.

Eletään taas aikoja, jolloin lapsia - ja toki myös aikuisia - varustetaan talvea varten. Keskustelupalstoilla äidit kinastelevat siitä, Ticket to Heaven tänä talvena, vai pitääkö olla Molo Kidsiä, Polarn O Pyretiä, Maxomorraa vai jotakin ihan muuta, että olisi trendissä mukana. Tällaista keskustelua vasten Keskisuomalaisen juttu saa huolestumaan entistä enemmän. Tulee jotenkin surullinenkin olo. Onko niin, että kulissien ylläpito vie kaiken energian? Perusasiat, sellaiset kuin kuravaatteet ja villasukat, unohtuvat, kun on niin hirmuinen tarve näyttä hyvältä, olla jotakin? Vai onko kaikki rahat käytetty prameaan ulkokuoreen?