Käpylehmäkasvattaja

Tänä aamuna kommentoin Facebookissa kaverin päivitystä. Kyse oli päiväkodin lelupäivästä. Muistelin poikani ensimmäistä lelupäivää: vajaa 3-vuotias halusi ottaa mukaana puuhelmistä tehdyn matolelun. Sinne hän sukelsi isojen poikien monitoimirobottileluhökötysten keskelle silmät loistaen esittelemään omaa leluaan. 

Hetkessä oli jotakin liikuttavaa. Se kertoi siitä, että pieni lapsi ei tosiaankaan arvota asioita rahan perusteella. Lelun tai minkä tahansa muun tavaran arvo ei määräydy pienen lapsen näkökulmasta minkään muun kuin tarkoitukseen - tässä tapauksessa leikkiin - sopivuden perusteella. Aivan turhaan äidit kiistelevät keskustelupalstoilla siitä, kiusataanko lasta päiväkodissa vai ei, jos välikausihaalari on Lassie-merkkinen eikä Ticket to Heaven - vai onko haalarin sijalla verkkapuku. Tärkeintä on, että leikki sujuu.

Toisaalta puuhelmiviritelmän vieminen oitopaikalle sai minut hiukan nolostumaan. En nimittäin olisi halunnut leimautua käpylehmäkasvattajaksi, joka halveksuu kaikenlaista vinkuvaa ja välkkyvää lelutekniikkaa. Ei sillä, ettenkö jossakin määrin olisikin kulutuskriittinen kasvattaja, en nimittäin ole koskaan ymmärtänyt lasta passivoivia leluja, joilla "leikitään" nappia painamalla ja katsotaan, kun lelu tekee asiat lapsen puolesta. 

Kannatan lämpimästi sellaisia leluja, jotka aktivoivat lapsen omaa mielikuvitusta. Mutta käpylehmäkasvattajan erottaa tavallisesta ajattelevasta vanhemmasta ylenkatse. Käpylehmäkasvattaja halveksuu - ja yleensä varsin kuuluvasti - lasten suosikkileluja, niitä vikuvia ja välkkyviä robottihirvityksiä, tai mikä nyt milloinkin sattuu olemaan in. Käpylehmäkasvattaja tekee yleensä hyvin selväksi, kuinka meidän perheessä ei maailmaa arvoteta materian perusteella. Meidän perheessä arvostetaan yksinkertaisuutta, ekologisuutta, luovuutta ja kriittistä ajattelua. Meidän perheessä on aikaa lapsille eikä paikata huonoa omaatuntoa ostamalla lapsille kalliita leluja. 

Käpylehmäkasvattajaksi (tai sitten ultimaattisen köyhäksi) leimautumisen pelossa vanhempi saattaa tahtomattaan rajoittaa lapsen leluvalintoja etenkin lelupäivän kaltaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Samaisessa Facebook-keskustelussa joku kertoi lapsensa halunneen ottaa joskus lelupäiväleluksi tyhjän ilmapallon ja arpakuution. Ei saanut. Omassa perheessäni vastaava ilmiö on käynyt poikani itse paperista askarteleman puhelimen kanssa.

Joskus sitä pohtii, miksei kehitys joissakin asioissa voi pysähtyä kolmevuotiaan tasolle. Eskarilaiselle lelun valinta ei ole enää ollenkaan yhtä helppoa. 6,5-vuotias on jo oppinut miettimään, mitä muut ajattelevat jos vien tällaisen tai tuollaisen lelun. Tavarat ovat alkaneet saada statussymbolisia merkityksiä.

Miettiä sopii, mikä merkitys meillä vanhemmilla on tällaisessa kehityksessä. Olenko itse opettanut lapselle sen, millainen lelu päiväkotiin on sopivaa viedä? Miksi minulle ei riitä se, että tavara on relevantti lapsen leikin kannalta, vaan huolehdin - vaikka sitten alitajuisestikin - siitä, millaisen kuvan lapsen lelu antaa minusta kasvattajana. Ei ihme, että lelun valinta käy kerta kerralta vaikeammaksi.