torstai 15. maaliskuuta 2012

Jätä lapsi rauhaan! Ja aikuinen.

Liv-kanavalla alkaa ensi viikon keskiviikkona uusi reality-sarja Supermarjo ja tytöt. Sarjassa seurataan hollolalaistayrittäjää ja perheenäitiä, jolle ei riitä sata rautaa tulessa samaan aikaan. Pitää olla tuhat. Myös lapsilla. Liv-kanavan esittelytekstin mukaan Marjon suurin haave on, että hänen lapsensa menestyvät elämässään mahdollisimman hyvin. Sitä, mitä menestyminen Supermarjolle merkitsee, ei sanota - mutta se asia tulee kyllä nopeasti hyvin selväksi, kun lukee tuoretta Meidän perhe -lehteä, jossa Niittyviidan perhe niin ikään esiintyy.

Juttu on ahdistavaa ja hengästyttävää luettavaa. Perheeseen kuuluvat yrittäjävanhemmat ja kolme lasta: kaksi kouluikäistä tytärtä ja poikavauva. Molemmilla tytöillä on seitsemän harrastusta: he harrastavat mm. yleisurheilua ja hiihtoa ja soittavat useaa eri instrumenttia sekä mm. musiikin teoriatunteja. Harrastuksiin Niittyviidoilla kuluukin kolmisenkymmentä tuntia viikossa. Plus kisat ja keikat ja niihin liittyvät matkat. Lisäksi perheessä puhutaan päivittäin englantia, jotta kielitaito karttuisi. Tämä kaikki siis normaalin koulunkäynnin lisäksi. Televisiota sen sijaan ei juurikaan katsota eikä sohvalla löhötä. 

Totta kai ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia. Toiset ovat luonnostaan aktiivisempia kuin toiset ja ihmiset tulevat onnelliseksi erilaisista asioista. Toisen on pakko päästä liikkumaan, toinen ei selviäisi ilman lukemista. Silti ihmettelen tätä "superäitiä". Missä välissä lapset lepäävät? Ehtivätkö vanhemmat huomata ja kuunnella, jos lapsen mieltä painaa jokin? Onko elämä pelkkää suorittamista? Onko arjessa lainkaan aikaa luovuudelle, ihmettelylle, ajatuksille? Pitääkö ollakaan?


Harrastusten määrä ei ole se, mikä minua Supermarjossa eniten ihmetyttää.Tänään ilmestyneessä Me Naisissa Marjo Niittyviita perustelee lastensa huikeaa harrastusmäärää ja omaa panostaan heidän menestyksensä eteen sillä, että elämä on kovaa kilpailua - ja siinä kilpailussa menestymiseen hän haluaa lapsiaan valmentaa. Oikeastaan jaan hänen näkemyksensä siitä, että elämme kilpailuyhteiskunnassa. Juuri siksi yritän varjella lastani suorittamisen oravanpyörältä. Haluan, että hän tietää olevansa arvokas omana itsenään, suoritukset tai ulkoinen menestyminen eivät minun maailmassani mittaa ihmisen arvoa.

Minä puhun sopivan joutilaisuuden puolesta. Lapsi on tärkeää jättää rauhaan, antaa aikaa luovalle laiskuudelle. En tarkoita sitä, että pitäisi maata sohvalla televisiota tuijottamassa - tärkeintä on olla irti aikatauluista, ohjelmoinnista, pakosta. 

Taannoin luin helsinkiläisen psykologin kirjoittaman kolumnin, joka vahvisti näkemystäni: luovuus tarvitsee parikseen joutilaisuutta ja pakottomuutta. Ja luovuus on hänen mukaansa tärkeämpää esimerkiksi koulumenestyksen kannalta kuin varsinaiset akateemiset taidot. Luova ihminen osaa soveltaa, katsoa asioita uudesta näkökulmasta. Sitä jos mitä minä haluan lapselleni antaa, luovuutta. Ja uskoa itseensä.

Toisinaan mietin, ovatko suunnittelemamme kaksi harrastusta - jumppa ja kuvataidekoulu tai -kerho - viikossa ensi vuoden eskarilaiselle liikaa. Supermarjon kaltaisista äideistä lukiessani tai kuullessani toisaalta tunnen itseni hyvin typeräksi pohdintoineni - toisaalta taas tiedän, että olen ainakin oman lapseni kohdalla oikeassa. Poikani kun tuli jo vauvana ärtyisäksi, jos liian monena perättäisenä päivänä olimme jossakin menossa. Hän siis ainakin tarvitsee rauhaa, tilaa leikille ja piirtelylle, tarinoille ja ulkona puuhaamiselle.  

Toki Supermarjo sanoo, että harrastuksissa edetään lasten ehdoilla ja hän joutuu patistamisen sijaan toppuuttelemaan tyttäriään. Silti herää kysymys, onko harrastusmaniassa kyse aidosta halusta aktiiviseen elämään vai opitusta oravanpyörästä. Lapsi haluaa harrastaa, koska ei osaa olla jouten. Hän ei ole saanut mallia pysähtymiseen ja itsensä kuuntelemiseen.

Toinen Supermarjon kummallisista teeseistä on, että onnellinen lapsi ei kiukuttele tai uhmaa. Tekisi mieleni ajatella, että hänen lapsillaan ei ole aikaa kiukutella, sen verran tiukkoja täytyy perheen aikataulujen olla. Eittämättä Niittyviidan lapset ovat luonteeltaan aktiivisia ja harrastaminen on heille mieluista, mutta Marjolta lienee jäänyt kuulematta muutama kehityspsykologinen fakta esimerkiksi erilaisista temperamenteista. Jotkut lapset vain ovat perusolemukseltaan haastavampia kuin toiset: he saattavat valvottaa vauvana, olla ujoja sosiaalisissa tilanteissa - tai ilmaista tunteitaan voimakkaasti. 

Myös uhman sanotaan olevan välttämätön osa lapsen erillistymis - yksilöitymiskehitystä. Kiukun, vihan, pettymyksen ja turhautumisen ilmaukset lapsen omalle luonteelle ja temperamentille tyypillisellä tavalla ja voimakkuudella puolestaan ovat merkki siitä, että lapsen perusluottamus on kunnossa. Onnellinen lapsi siis nimenomaan kiukuttelee. Sen sijaan lapsi, joka on epävarma suhteestaan aikuiseen, ei uskalla tätä uhmata tai näyttää tälle negatiivisia tunteitaan. Tällöin hän pyrkii kaikin tavoin miellyttämään aikuista aidon tunteenilmaisun sijaan. Jos lapsi ei koskaan kiukkua, on aikuisen mielestäni syytä katsoa peiliin ja miettiä, mikä kasvatuksessa on mennyt vikaan.


Kolmas kummastuttanut näkemys on Supermarjon ajatus siitä, että hän haluaa olla lastensa paras ystävä. Haloo! Äiti on äiti. Ei ole tervettä, jos lapsi jakaa kaikki asiansa vanhemman kanssa. Tietysti on onnellista, jos lapsella on ikään katsomatta luottamukselliset suhteet vanhempiinsa ja hän voi kokea esimerkiksi olevansa tilanteessa kuin tilanteessa tervetullut kotiin, mutta silti huolestuisin, jos poikani nimeäisi parhaaksi ystäväkseen minut tai isänsä. 

Jos näin kävisi, pohtisin vakavasti, mistä lapsen sosiaalisten suhteiden kehittymättömyys ja sen myötä ystävien puute johtuu. Miettisin, rajoitanko lapseni elämää liikaa tai sitä, olenko liian hallitseva tai riippuvainen suhteessani lapseen. Niin tärkeä kuin äidin ja lapsen suhde on molemmille osapuolille, on asioita, joita ei vanhemman tai lapsen kanssa kuulu jakaa. On välttämätöntä päästää irti. 


Supermarjon perheen tapauksessa veikkaisin, että hänen lapsillaan ei yksinkertaisesti ole aikaa ja tilaisuuksia hoitaa ystävyyssuhteitaan. Äidin kilpailuhenkisyys voi näkyä myös lasten ihmissuhteissa: tekemisissä voi olla vain toisten tehokkaiden kanssa ja silloinkin hyvin ohjelmoidusti. Voi käydä myös niin, että ystävystyä voi vain sellaisten kanssa, joista on jotakin hyötyä uralla tai harrastuksessa etenemisessä. 

Miksi sitten hyperaktiivinen perhe ärsyttää, pohdituttaa? Olenko kateellinen? Tunnenko itseni kelvottomaksi, kun en itse kykene moiseen?

Ehkä sitäkin. 

Mutta ennen muuta Supermarjo saa niskavillani pystyyn siksi, että tämä maailma ei kaipaa enää yhtään superihmistä. Suorittamisen ja kiireen oravanpyörässä rimpuilevat ihmiset kaipaavat enemmänkin roolimallikseen taviksia, jotka uskaltavat myöntää, että välillä väsyttä. Että on täysin ookoo tehdä joskus ruoaksi pussimuusia ja kalapuikkoja, viettää pyjamapäiviä ja olla tekemättä yhtään mitään. Mutta ei heistä tehdä televisiosarjoaja, koska he eivät ärsytä. Tavisäiti antaisi katsojalle armahduksen jo ensimmäisessä jaksossa, eikä sarjaa enää tarvitsisi katsoa. Supermarjon kaltaisia uskomattomia hahmoja on paljon hauskempaa katsoa ja kauhistella.

11 kommenttia:

  1. Olipa sinulta hyvä kirjoitus nykyajan oravaperheideologiasta;) Kehittelin tuon sanan oravanpyörän jatkoksi kun tuntuu että ihmiset unohtavat ELÄÄ kaiken tämän kiireen ja ohjelmoidun keinotodellisuuden keskellä. Kunpa voisinkin kääntää vuosia taaksepäin takaisin siihen "vanhaan hyvään aikaan" lisättynä nykyaikaisin arkea helpottavin kodinkonein;D Tuntuu että nykyisin kaikki, niin lapset kuin aikuisetkin, elävät ohjelmoidusti aamusta iltaan ja vuodesta toiseen. Mitä tapahtuisi jos kaikki teknologia; tv,radio,tietsikka,puhelimet mm., poistuisivatkin yhtäkkiä käytöstä. Selviäisimmekö me ja mitä sitten tapahtuisi? Tuli mieleen vanha vitsi: Televisiomme meni rikki. Seurustelin vaimoni kanssa. Hän vaikutti mukavalta ihmiseltä!

    VastaaPoista
  2. Hei Silmäilijä, olen niin sun kanssa samaa mieltä. Luin itsekin Meidän Perhe-lehden jutun enkä tiennyt itkeä vai nauraa.Sitten järkytyin, se elämä on totta niille kolmelle lapselle. Omani saavat kalapuikkoja ja pussimuusia säännöllisesti ja koko perheen lempiharrastus on aika usein ei minkään tekeminen.Mä toivon, että mun lapset on oman elämänsä supersankareita, muuhun ei tarvitse yltää. Jatkossakin haluan nähdä itkupotkuraivareita karkkihyllyn edessä.
    Blogisi on mulle uusi tuttavuus, miellyttävä sellainen!

    VastaaPoista
  3. Aamen. Tulee mieleen Tiikeriäiti. Minun lapsilleni tuo ei ainakaan sopisi. Minulle se ei sopisi. En voi ymmärtää. Täytyy vain toivoa, että Supermarjon lapsille sopii. Vai voiko semmoistakaanmoikeasti toivoa?

    -Paula

    VastaaPoista
  4. En ole nähnyt sarjaa enkä lukenut lehtijuttua, mutta kuullut kyllä ihan tarpeeksi. Minäkään en voi ollenkaan ymmärtää. Täytän mielelläni päiväni tekemisellä, mutta haluan itse päättää, milloin mitäkin teen.

    En tajua myöskään käsitystä siitä, että harrastus on kunnon harrastus vain jos sinne "mennään". Esim. urheilu/soittotunnit. Itse vietin lapsuuteni kirjojen ja myöhemmin tietokoneiden parissa. Nykyään olen kirjailija ja 16-22-vuotiaana työskentelin tietokonelehdessä. Eipä se "löhöilykään" siis hukkaan mennyt.

    Jos elämä on kovin suorituskeskeistä, on hyvin vaikea olla onnellinen. Jos esim. soitat paria soitinta ja harrastat useaa urheilulajia, on epätodennäköistä, että olisit enemmän kuin yhdessä (jos siinäkään) aidosti hyvä. Sitten ahdistaa, kun ei ole riittävän hyvä. Puhumattakaan, jos tulee vaikka jokin vamma/sairaus, ettei pystykään enää tekemään sitä asiaa. Mitä elämässä sitten on?

    VastaaPoista
  5. Marke, kesämökillä pääsee aika hyvin kiinni siihen, mitä tapahtuisi... itse ainakin rauhoitun siellä huomattavasti. Rentoudun. Keskityn olennaiseen - läheisiin, nukkumiseen, syömiseen ja saunomiseen :).

    Hande, kiva kun löysit tiesi tänne - toivottavasti tulet uudelleen :).

    Paula, minäkin mietin niitä lapsia... vaikka kuinka olisivat innostuneita harrastuksistaan, silti olen jotenkin surullinen heidän puolestaan.

    VastaaPoista
  6. Aamen.
    Ihan uskomatonta toimintaa, olen lähes sanaton kaikesta tähän "superäitiin" liittyvästä.
    On hienoa että lapsilla on mahdollisuuksia harrastaa mutta kyllä liika on aina liikaa

    T: Yks joka ihan hyvällä omallatunnolla löhöää sohvalla ja on kerännyt ne maagiset 8 raskauskiloa vaikka on vasta hippasen yli puolenvälin ;)

    VastaaPoista
  7. No onpas nyt taas noussut myrsky vesilasissa. Niittyvirta "tekee kaikkensa lastensa puolesta ja suojelee heitä kynsin ja hampain", myös hän "pitää elämää kovana kilpailuna" ja tahtoo vain, että "lastensa unelmista tulee totta ja että he menestyvät itse siinä missä itse haluavat". Lisäksi "lasten harrastuksia pyöritetään heidän omilla ehdoillaan". Nämä kaikki neljä lainausta on MeNaiset -lehdestä ja kuka voi väittää, että näissä olisi jotain väärää? Okei, niissä voi olla virheellisyyksiä, mutta pitääkö mitään muutakaan yhtään mistään lehdestä luettua uskoa sellaisenaan? Kuten esimerkiksi sitä, että Niittyvirta uskoo olevansa vanhemmalle tyttärelleen paras ystävä. Tuskin hän sitäkään ihan noin kirjaimellisesti tarkoittaa. Sellaisenaan se ei ehkä ole tervettä, mutta tässä maailmassa on miljoona muuta paljon sairaampaa asiaa kuin äidin ja tyttären välinen ystävyys. Äidin ja lapsen suhde sitä paitsi muuttuu koko ajan lapsen kasvaessa. Oma lapsesi lienee vielä niin pieni, ettet tiedä tätä. Äiti ja aikuinen tytär voivat ihan oikeasti olla toistensa hyvät ystävät, ei välttämättä parhaat kuitenkaan. Näin on ainakin minun ja oman äitini kohdalla. Voimme puhua kaikesta maan ja taivaan välillä ilman mitään tuskaa. Eikö se ole ystävyyttä? Oman aikuisen tyttäreni kanssa olen päässyt lähes samaan, mutta en ihan. Poikani kanssa ei voida puhua ystävyydestä ja molemmat asiat mielestäni ihan ok.
    Elämä on kovaa kilpailua ja kovenee koko ajan. Eikä ole yhtään väärin, että lapsia valmennetaan siihen jo varhain, mutta kohtuus tietenkin kaikessa ja jokainen löytää itselleen ja lapsilleen sopivat menetelmät. Jos aikoo valmentautua tulevaan, jonkinlainen "pakollisuus" on hyväksyttävä. Jos kommentoin sinun elämäntapaasi yhtä kovin sanoin kuin sinä Niittyvirran, sanoisin, että juuri tuolla tavoin niitä luusereita ja epäonnistujia tulee. Televisiota tuijottamalla, sohvalla löhöämällä ja "ei mitään" -tekemällä. Ei ole omena kauas puusta putoamassa? Kummallista, että tunnut jollain tasolla ymmärtävän erilaisuutta, mutta vain silloin kun kyse on omasta lapsestasi. Elämässä ei ole yhtä oikeaa ja väärää ja kahta äärilaitaa, vaan monia erilaisia vaihtoehtoja elää ja olla ja jälkikasvunsa kasvattaa. Niittyvirralla on omansa ja sinulla omasi ja so what.

    VastaaPoista
  8. Todella hyvin kirjoitettu! Olen asiasta kanssasi täysin samaa mieltä. Oikeastaan minua pelottaa tollaiset "superihmiset"...

    Mukava blogi sinulla! Käyn useasti täällä lukemassa! Kiitos!

    VastaaPoista
  9. Hyvä teksti!
    En ole juuri tuosta Marjosta saati heistä tehtävästä ohjelmasta kartalla, mutta tää kirjoitus oli mun mielestä hyvin yleispätevä, juuri noita asioita olen pohtinut - ja pohtii varmasti moni nykyajan vanhempi.

    VastaaPoista
  10. Niittyviidan tosiTV-ohjelmalla ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin saada julkisuutta ja näkyvyyttä rouvan bisneksille. Eli eroottiselle tanssiryhmä Lamourettesille. Se, mitä ohjelmassa näytetään ja mitä perheestä julkisuuteen kerrotaan, on varmasti hyvin tarkkaan harkittua ja ainakin osa suunniteltu tahallaan ärsyttämään katsojia. Eihän sitä kukaan muuten viittis katsoa. Se on vähän sama kuin Satuhäät-ohjelmassa. Kuka viitsis katsoa sellasia häitä, jossa kaikki on hyvin suunniteltua, sujuu suunnitellusti ja hääpari on kuin elokuvasta. Alussa ehkä sellasia jaksoja olikin, mutta viime aikoina ollut aika iljettäviä tapauksia, kuten esim. se euralainen toistasataakiloa ylipainoinen nuoripari, jonka huumorintaju koostui lähinnä pissa-, kakka- ja piereskelyhuumorista sekä se orimattilalaispari, jonka pääasiallinen tehtävä tuntui olevan viinanjuonti (vaikken en edes koko jaksoa katsonut). Tämän tosiTV:n kanssa tulee olemaan ihan sama juttu.

    VastaaPoista
  11. En ole seurannut koko sarjaa, mutta pelkän mainoksen perusteella en halua katsoakaan.

    Anonyymi: Olen itse kunnianhimoisen suorittajaäidin lapsi ja voin tuolta pohjalta omakohtaisesti todeta etten ole voinut täyttää äitini odotuksia. Äitini on vaatinut täydellistä itseni kovettamista, mutta minä en ole kopio äidistäni mitä äitini on aina halunnut... aika kauas on tämä omena puusta pudonnut.

    Koska olen itse uskossa, en pysty mitenkään näkemään ihmisiä luusereina ja menestyjinä suoritusten perusteella. Jokainen ihminen on sellaisenaan tärkeä ja maalliset saavutukset eivät ole kaikki kaikessa.

    Tämä aihe on kovasti puhutellut minuakin.

    VastaaPoista

Kerrothan mielipiteesi päivän aiheesta. Kiitos!