Pitäisi muuttaa maalle

Vierailin tänään lapsuusmaisemissani. Asioilla käydessäni totesin kaupunkilaistuneeni liikaa. Kiire on tarttunut luihin ja ytimiin. Kaupungissa mennään vauhdilla ja sivuille vilkuilematta paikasta toiseen, palvelu on sujuvaa eikä kassalla ruveta arpomaan, kenen vuoro olikaan seuraavaksi. Jos jossakin jumittaa, äreät tuhahdukset ja kärsimättömän kielen naksautukset eivät jää keneltäkään kuulematta. Tuohon joukkoon olen samastunut, oppinut oman osani heti-mulle-tänne-kaikki-nyt -asenteesta.

Pienen kunnan asukkaita palvelun hitaus kaupassa, autoilijoiden tuumailu risteyksessä tai huonostiauratut tiet eivät tunnu haittaavan. Apteekin jonossa odotetaan nöyränä eikä sekään ole niin justiinsa, parkkeeraako sitä autonsa mihin. Pääasia, että asiat hoituvat. Pitäisi varmaankin ottaa oppia. Muuttaa maalle.

Perinteisesti kaupunkilaiset ovat kokeneet syystä jos toisesta ja useimmiten täysin syyttä ylemmyydentunnetta maalaisserkkujaan kohtaan. Ollaan olevinaan hienompia, kun tilaisuuksia kuluttaa ja kouluttautua, harrastaa ja hamstrata on enemmän kuin pienemmillä paikkakunnilla. Kaupungeissa eletään info- ja ärsykeähkyssä, jossa levolle ja joutilaisuudelle ei tahdo olla mahdollisuuksia. Yhä useampi kyllästyy joko todelliseen tai keksittyyn kiireeseen ja ryhtyy downshiftaamaan. Kaupunkilainen tekee näyttävän projektin siitä, mikä on maaseudulla on osattu aina luonnostaan, rennosti ottamisen.


Kaupungissa elämä on naurettavan helppoa. Maitoa saa melkein ympäri vuorokauden kulman takaa lähikaupasta ja lumityöt tehdään valmiiksi. Lähimpään lääkäriin ei ole montaa kilometriä ja hoitoon pääsee helposti ympäri vuorokauden. Palokunnan tulokaan  ei kestä montaa minuuttia. Maaseudulla pitää ensin tehdä tunti lumitöitä että pääsee pihasta tielle, jota pitkin saakin körötellä aimo tovin saadakseen maitoa. Naapurin Mansikiltakaan kun ei voi hätäapua hakea, joku laki tai säädös sen varmasti kieltää. Avun saaminen hätätilanteissa ei sekään ole läheskään niin vaivatonta ja itsestäänselvää kuin tiheäänasutuilla alueilla. 


Kaupunkilaisen on turhankin helppoa romantisoida maalaiselämää. Kun käy vain kääntymässä, voi elämän hitauden nähdä viehättävänä asiana. On eri asia asua siellä, mistä jatkuvasti karsitaan palveluja, nuoriso katoaa, työttömyysprosentti kasvaa ja valot taloista sammuvat. Jos viettäisi vaikka vuoden maaseudulla, saisi taatusti lisää kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, tylsyydensietokykyä - ja tietoa siitä, miksi koko Suomi kannattaisi säilyttää asuttuna. Kaikki voittaisivat, jos ihmisillä olisi tilaa hengittää ja toisaalta kaikilla olisi lähellä joku, joka huolehtii ja välittää. Enkä tarkoita nyt lähellä olemisella pelkästään fyysistä läheisyyttä. 


Uhkakuvissa elämä maaseudulla hidastuukin entisestään, kunnes se lopulta pysähtyy kokonaan. Toisaalla kaupungeissa tahti kiihtyy kiihtymistään ja ihmiset uuvutetaan arjen oravanpyärässä täysin. Pahimmassa tapauksessa onnellisia ihmisiä ei asu enää missään.