Ääni

Eilen illalla Nelosella nähtiin Voice of Finland -ohjelman finaali. Kisan voittajaksi selvisi Mikko Sipola, jota tähtivalmentajat tituleerasivat mielestäni osuvasti Suomen Bryan Adamsiksi. Mikon tyylilaji tuntuu olevan siisti ja särmätön kitararock, sellainen, jota kyllä kuuntelee taustamusiikkina radiosta mutta joka ei sen enempää kosketa.

Nettikeskusteluissa kukaan vain ei tunnu muistavan voittajaa. Sen sijaan Saara Aalto ja Jesse Kaikuranta ovat kaikkien huulilla. 

Saaraa ylistetään upeasta äänestä ja loistavasta teknisestä osaamisesta - ja toisaalta haukutaan tunteettomuudesta, muovisuudesta ja laskelmoinnista. Valitettavasti joudun yhtymään soraäänien kuoroon. Olen viikkokausia pohtinut, miksi Saara ei kosketa vaikka laulaa kuin enkeli. On kiusallista, että esiintyminen tuntuu liian teatraaliselta ja harjoitellulta. En väitä, että näin olisi oikeasti, mutta minulle tulee Saaraa katsoessa olo, että hän on peilin edessä harjoitellut jokaisen äänenpainon, liikkeen, eleen ja ilmeen. Hän esittää tähteä, vaikka voisi olla sitä. Harmi.

Jessen kyky tulkita tekstiä saa ihmiset kyyneliin, samoin äänen kuulautta ja herkkiä nyansseja kehutaan. Samalla kuitenkin ärsyynnytään ulkomusiikillisista asioista: meikkaamisesta, pukeutumisesta, siitä, että Jesse kertoi koulukiusatuksi tulemisen ja vanhemman menettämisen olleen rankkoja paikkoja. Tabuja kaikki. Henkilökohtaisesti en voi kuin ihmetellä sitä, miksi on niin tärkeää löytää jokaiselle ihmiselle joku selkeä kategoria, johon hänet lokeroida. Kyse täytyy olla ihmisen omasta epävarmuudesta, jos stereotyyppisten sukupuolipiirteiden rikkominen aiheuttaa ahdistusta. Mitä väliä sillä on, onko laulaja lintu vai kala, mies vai nainen, homo vai hetero, oikea- vai vasenkätinen, kristitty vai muslimi, jos hän laulaa niin, että saa ihmiset itkemään, nauramaan, ihastumaan - kuuntelemaan. On surullista, jos antaa ennakkoasenteiden vaikuttaa noinkin epäolennaisissa asioissa.

Vaikka Voice of Finlandin tunnuslause oli "Ääni ratkaisee", hyvin selväksi on käynyt kisan mittaan, että pelkkä ääni ei todellakaan riitä. Eräässä Facebook-keskustelussa joku sanoi osuvasti, ettei mene keikalle tai konserttiin kuuntelemaan teknistä laulusuoritusta vaan sitä, mitä laulaja laulullaan kuulijoille välittää. Tunne on se, mikä ratkaisee. Asiaa voisi verrata kirjoittamiseen. Ei auta, vaikka pilkut ja yhdyssanat, rektiot ja kongruenssit hallitsisi kuinka hyvin, jos ei ole mitään sanottavaa. Tekniikka ja muoto ovat aina sisällön ja sanoman palveluksessa.

Vaikka olen musiikkiasioissa erittäin maallikko, luulen jollakin tasolla tunnistavani sen, koska laulaja on aito. Minua häiritsee ensinnäkin sellainen, jos laulaja ilmoittaa haluavansa kansainvälisille areenoille. Ei ole mitään pahaa siinä, että haluaa kehittyä työssään, mutta kansainvälisestä urasta ääneen haaveileminen kuulostaa helposti siltä, että väheksytään pientä kotimaista yleisöä. Miksi ihmeessä äänestäisin sellaista, joka ei arvosta ääntäni? Toisekseen häiritsevää on se, kun laulajasta näkee, että hän keskittyy näyttämään hyvältä. 

Voice of Finlandin tittelistä kisasi minun näkemykseni mukaan vain kolme sellaista laulajaa, jotka toistuvasti unohtivat tämän - ja saivat ainakin minut ihastumaan: Jesse Kaikuranta, Mikko Herranen ja Lauri Mikkola. Kaikki kolme herraa antoivat aidosti palan itsestään laulaessaan. Lauri ja Mikko vetivät sellaisia show-pläjäyksiä, ettei heitä voinut olla rakastamatta. Molempien laulannassa oli sellainen tekemisen meininki, että ehkä vain Lauri Tähkä pystyy - tai pystyi Elonkerjuun kanssa - samaan. Jessen herkkyys ja rauha puolestaan koskettivat syvältä. Kaksintaisteluosuudessa Juho Räisäsen kanssa esitetty Minä ja hän on soinut mielessä kaikki nämä viikot ja eilinen Äiti sai itkemään vuolaasti.

Mielenkiinnolla odotan kaikkien kisaajien edesottamuksia tulevaisuudessa. Pojalleni lupasin hankkia Mikko Herrasen levyn, kun sellainen ilmestyy. Itse odotan eniten Jesse Kaikurannan levyä.  Onni olkoon myötä jokaisen uralla, myös Saaran, jolle tosin minun mielipiteelläni ei ole mitään merkitystä - enhän ole ulkomaalainen.