Kuusivuotiasta poikaani ei takatalvi haitannut. "Ihanan jouluinen sää! Katso äiti, miten pehmeää lunta!", poika hihkui ja telmi lumessa koko lapsen tarmollaan. Minä murisin jotakin epämääräistä pojalle vastaukseksi.
Tapahtuma pani miettimään. Lapsi osaa ottaa asiat asioina eikä kiukuttele sellaiselle, mihin itse ei voi vaikuttaa. Lumi on ihan asia, oli vuodenaika mikä hyvänsä. Miksi rakastaa lunta marraskuusta maaliskuuhun mutta nyrpistää sille nenäänsä huhtikuussa? Sama koskee sadetta. Itse olen taipuvainen käyttämään kurjaa säätä tekosyynä sisälle jäämiseen. Poikani vetää sadevaatteet niskaan ja lähtee vesileikkeihin. Asennekysymys!
Joskus tietysti tulee lapsellakin raja vastaan. Viime viikolla poika sai klassisen itku-potkuraivarin, kun suunnitelmiin tuli muutos ja odotettu pajunkissojen haku uhkasi mennä mönkään. Minä jalkavaivaisena en uskaltanut riskeerata ja lähteä hyppimään pitkin ojanpohjia. Vaikka kuinka pahoittelin asiaa, poika kiukkusi, täysin ymmärrettävästi: "Sinä ja sun jalkasi! Miksi se ei IKINÄ parane?!" Teki mieli heittäytyä lattialle pojan viereen karjumaan turhautumistani koko maailmalle.
Kevät on kuitenkin tulossa. Hiljaa ja hitaasti mutta varmasti. Huhtikuu on hullu ja oikukas. Jos olisin Lauri Tähkä, vertaisin sitä varmasti naiseen. Nyt vaikenen viisaasti.
Me ei meinattu päästä eilen rattaiden kanssa vaunuvarastosta ulos kun oltiin lumimotissa. Oli täysi työ rämpiä eskariin. Aurat tuli vasta kolmen aikaan päivällä.
VastaaPoistaMinulla iski taasen äkisti jännetupin tulehdus vasempaan ranteeseen ja harmittaa todella olla yksikätinen kun olisi niin paljon tekemistä! Yksikätisenä kuitenkin varmaan pärjää vähän paremmin kuin yksijalkaisena...
Kaiken lisäksi kahdelle lapselle puhkesi eilen vesirokko ja tämä kaikki juuri vähän ennen 30v-synttäreitäni, joita oli tarkoitus jollain tapaa juhlistaa viikonloppuna. Nyt ei uskalla kutsua ketään kyläänkään... ellei joku halua hakea vesirokkoa lapselleen!