Ystävä sä äitien

Maria Veitola tilittää Trendi-lehden kolumnissaan ja sen myötä myös viikonlopun Iltalehdessä, kuinka ystävät katosivat raskauden myötä. Eri elämäntilanteissa olevilla, kiireisillä uraihmisillä ei kuulemma ole joko aikaa tai halua  kaveerata raskaana olevan kanssa, joka - voi tylsyyden huipentuma - ei voi lähteä mukaan iltamenoihin viinilasilliselle. He ovat hylänneet Veitolan. Veitolan mukaan raskaus tekeekin naisesta yksinäisen. Tämä on traagista siksi, että suurten muutosten aikaan sitä toivoisi ystäväpiirin edes pysyvän samana. 

Joko minun ystäväpiirini on poikkeuksellisen sopeutuvaista ja avarakatseista väkeä - tai sitten Veitola ystävät eivät ole todellisia ystäviä - en minä menettänyt yhtään ystävää raskauden tai äitiyden myötä, vaikka toki mahdollisuuteni sosialiseerata ovat rajatummat kuin ennen lapsen syntymää. Toki olen pyrkinyt valikoimaan jollakin tasolla sitä, mitä kenenkin kanssa puhun. Lapsetonta sinkkuystävää tuskin kiinnostaa vertailla vaippamerkkejä, joten jätin sellaiset puheenaiheet suosiolla muiden perheellisten kanssa ruodittavaksi, mutta huoletta olen saattanut puhua kaikille ystävilleni raskaudenaikaisesta närästyksestä tai lapsen uhmaiästä - tai hihkua puhelimessa lapsen uusia taitoja, kävelemistä, lukemista, mitä milloinkin. 


En usko, että Veitola on niitä naisia, jotka uppoavat äitiyden kuplaan heti, kun raskaustesti näyttää positiivista, siksi etsin syytä ystävyyssuhteista. Sellaisiakin naisia on paljon, ja he ovat minusta valtavan ärsyttäviä. Aivan kuin naisen aivot katoaisivat ja koko maailma pysähtyis yhden raskauden takia. Vaikka lapsi on maailman ihmeistä suurin, äiti on silti aina muutakin kuin äiti. Tai pitäisi olla. 

Ei maailmanmenosta kannata eristäytyä. Ehkä siinä piilee yksi vastaus siihen, miksi en ole onnistunut äitiyteni takia karkottamaan ystäviä ympäriltäni. Olen aina ollut utelias ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia kohtaan. En ole koskaan osannut eristäytyä pitkäksi aikaa kotiin tai itseeni. Olen myös käsittääkseni aina osannut keskustella muustakin kuin lapseen liittyvistä asioista - vaikka toki tiedän, että älyni, käsityskykyni ja mielenkiinnon kohteeni ovat rajallisia. Vaikka äitiys on tärkein roolini, muitakin on. Niistä olen aina halunnut pitää kiinni. Esimerkiksi ystävistäni. Ensimmäinen vuosi vauvan kanssa menee tietysti symbioosissa ja silloin aivojen kapasiteetti käsitellä muita asioita on rajallinen - mutta ne hetket, kun vauvasta saattoi hetkeksi irrottautua, halusin ainakin itse käyttää tehokkaasti kaikkeen muuhun kuin äitiyden (yli)korostamiseen. 


Veitolan kolumni teki minut surulliseksi. Itse olen kokenut äitiyden vain ja ainoastaan rikastuttavana asiana. Kolumnista huokui kauhistus ruumiin muutoksia kohtaan. Voin kuvitella Veitolan kauhistelevan venyvää vatsanahkaansa ja miettivän, kuinka koskaan enää voi vetää bilemekkoa päälleen. Vielä syvempi paniikki tulee, kun ajattelee sitä, miten vauva sitoo kotiin, sinä aikanahan julkisuudessa ehditään unhotaa vieraitaan piikittelevä ja nöyryyttäväkin talkshow-juontaja. Ja jos julkisuudessa unohdetaan, unohdetaan siviilissäkin. Ainakin tietyissä piireissä.

Toivon sydämestäni, että kaikesta huolimatta Veitola on yhtä onnekas kuin minä ja hänellä kaikesta huolimatta on elämässään myös sellaisia ystäviä, joille ei ole tärkeää se, onko kaveri aina parhaimmillaan - ja saatavilla. Sellaisia, jotka ymmärtävät, että elämä ei lopu lapsensaantiin, vaikka se muuttuu, ja auttavat Veitolaakin ymmärtämään tämän.