Puuma

On muotia olla puuma. Neljääkymmentä lähentelevät ja paljon sitä vanhemmat naiset katselevat - ja iskevät - itseään reilusti nuorempia miehiä. He julistavat kypsää naiseutta, vapautta, tasa-arvoa. Esineellistävät miehen. Ihailevat metroseksuaalia pyykkilautavatsaa ja nuorta energiaa. Halveksivat tai ainakin vähättelevät tavallista miestä, sitä, joka tykkää lenkkimakkarasta ja Metallicasta ja jonka hiuskuontalo on kokenut merkittävää harvennusta.

Kaiken sanotaan johtuvan siitä, että aikuiset naiset ovat löytäneet itsensä. He uskaltavat olla nuorekkaita eivätkä suostu antamaan periksi rypyille, vatsamakkaroille ja kumisaappaiden kutsulle. Korkkarit ne olla pitää, ja minihame! Ja nuorempi mies(ihanne).

Joskus juttuja kuunnellessa mieleen hiipii ajatus, että kyse ei ole vapaudesta ja uudenlaisesta naiseudesta alkuunkaan - vaan pakenemisesta. Ensimmäisen harmaan hiuksen ja ryppyvoideostosten myötä käännetään katse nuoriin miehiin. Menneisyyteen. Se, jonka on vaikeaa hyväksyä omaa ikääntymistä ja ajan vääjäämätöntä kulkua, haluaa epätoivoisesti todistella olevansa vielä nuori, kaunis ja haluttu. Myös - ja etenkin - itseään reilusti nuorempien joukossa. Olisi luovuttamisen merkki lakata haaveilemasta täydellisestä rakastajasta ja tyytyä tavalliseen, epätäydelliseen, villasukkasuhteeseen. Arkeen. Sitä pitäisi kohdata itsensä ja todeta, että tällainen minusta tuli, tavallinen ja epätäydellinen. Se sattuisi liikaa.


Tietenkään rakkaus ei katso ikää. Yhtä hyvin onnensa voi löytää nuoremmasta kuin vanhemmasta tai samanikäisestä kumppanista. Minusta on omituista ajatella ihmisistä kategorisesti ja ihailla jotakin vain sen takia, että tämä on "nuorempi" tai "vanhempi". Tai sanoa, että 5 vuotta suuntaan tai toiseen on maksimi-ikäero. Ihmiseenhän sitä rakastutaan jos rakastutaan, ei ikään. 


Puuma-ilmiö kertoo selkeää tarinaa nykynaisista. Totta kai nainen on vapautunut kohteesta saalistajaksi. Aktiivinen rooli näkyy myös ihmissuhteissa ja suhtautumisessa vastakkaiseen sukupuoleen. Samalla ilmiössä näkyy naisten kauhu omaa ikääntymistä kohtaan. Ikuinen nuoruus on ihanne. Surullista, sanon minä. Mitä tavoiteltavaa ikuisessa kaksikymppisyydessä on? Useimmille se on sekavaa itsensä etsimisen aikaa, vaikka toisaalta onnellista vapautta. Mutta siihen aikaan ei kannata jäädä. Aika kuluu, elämä muuttuu. On parempi tarttua hetkeen kuin roikkua kynsin, hampain menneessä.