Kynttilä muistollesi, isi

 Jkl 14.9.2011

Isi,

kirjoitan tämän kirjeen sinulle, vaikka tiedän, ettet tule koskaan tätä lukemaan.


Lähdit kauniina syksyisenä lauantaipäivänä, pian kolme vuosikymmentä sitten. Tänään. Ensin lähdit rintakipuisena sairaalaan, lupasit tulla pian kotiin. Sitten lähditkin kokonaan. Muistan yhä sairaalan äänet ja tuoksut, kun sinua elvytettiin. Tuloksetta. En vieläkään voi katsoa sairaalasarjoista niitä kohtia, kun potilaille annetaan sähköshokkeja. Muistan niistä kohtauksista aina sinut, ja minuun sattuu. Muistan menetykseni ja sen, kuinka istuimme äidin kanssa auton takapenkillä, äidillä sylissä sinun vaatteesi, kellosi ja sormuksesi sinisessä roskapussissa, äiti hokemassa että "nyt nousi tienpää pystyyn, nyt nousi tienpää pystyyn". Sitä ahdistusta olen kantanut mukanani kaikki nämä vuodet. Ehkä olisi aika päästää jo irti?


Isä meni taivaaseen, minulle sanottiin. En uskonut, en edes silloin, seitsemänvuotiaana. Vuosien kuluessa ajatus on kasvanut ja varmistunut. Et ole pilvenreunalla katsomassa, mitä teen. Olet minussa. Jokaisessa henkäyksessä, ajatuksessa, solussa, liikkeessä. Sinä olet osa minua, koska minä olen osa sinua. En tarvitse ajatusta siitä, että olisit jossain. Minulle riittää se, kun muistan sinut rakentamassa minulle pihaan keinua, jälttäämässä naurista, ostamassa Smurffi-limsaa, järjestämässä kekkereitä, lukemassa loputtomiin satuja kun olin sairaana. Silloinkin, kun toruit minua, tiesin, että olet olemassa minua varten. Turvana. Rakastit minua. Vain sillä on merkitystä.


Isi, sinun turvasi ja kurisi menettäminen on varmasti ollut elämäni suurin tragedia. Isin kuolema muutti elämänkulkuani peruuttamattomasti. Usein mietin, millainen minusta olisi tullut, jos olisin saanut pitää sinut. Olisinko ollut tasapainoisempi, onnellisempi, helpompi, parempi ihminen? Olisinko tullut pohtineeksi kaikkea sitä, mitä nyt olen joutunut pohtimaan? Onneksi minulle jäi paljon hyviä muistoja, joiden varaan rakentaa. Olen niistä kiitollinen ja vaalin niitä niin hyvin kuin osaan. Kerron Matti-papasta pojallenikin, jotta hänkin tietäisi, millainen sinä olit.


Toivottavasti voit edes joissakin asioissa olla nuorimmaisestasikin ylpeä. Olen tehnyt monta virhettä, väärää valintaa, ollut hukassa itseni kanssa ja siksi vaikeuttanut omaani ja muidenkin elämää, mutta kunpa voisit - ja voisin itsekin - nähdä hyviäkin asioita...


Tänäänkin, kuten jokaisena kuolemasi vuosipäivänä, sytytän kynttilan sinun muistollesi, isi.


Lepää rauhassa,
rakastan sinua.


H.